Sorrun kouluangstipäivittämään.
Millasen ahdistuskohtauksen tuunkaan saamaan ylppäreissä, ku nytkin itkettää, jollei laskut onnistu. Tuntuu valheelliselta väittää, ettei sillä ole väliä, vaikka tiedän, ettei ainakaan yliopistoa kiinnosta. Ongelma on kai se, että jollen onnistu matikassa, mun pitää onnistua siinä, mitä kompensoin matikkaosaamisella. Tätä ahdistusta ei voi lievittää edes opiskelemalla, koska kirja kädessä tajuan vain, miten mahdoton se tietomäärä on omaksuttavaksi ja miten oon yhtäkkiä HUONO. Vihaan itseäni ja lusmuuttani jo nyt niin paljon, kuinka paljon tulenkaan vihaamaan itseäni ylppäreiden B kädessä? Tosi asiassa en edes tiedä, oonko tyhmä vai laiska enkä sitäkään, kumpi olis pahempi.
Kunpa 12.3. olis jo ohi eikä mun enää ikinä tarvis laskea yhtään laajan matikan tehtävää ikinä. Kunpa olis joku, joka huomais mun ensimmäisenkin kyyneleen ja kertoisi, että maailma on valokuvia, naurua, ystäviä ja filosofiaa eikä kaavoja ja suorittamisalemmuudentunnetta. Muihin alemmuudentunteisiin mulla on skeemoja, mutta tää ei mene pois itkemällä eikä kirjoittamalla novelleja. Pieni tietoisuuteen pakotettu ääni kuiskaa, etten ottaisi sellaista ihmistä lähelleni.
Kunpa 12.3. olis jo ohi eikä mun enää ikinä tarvis laskea yhtään laajan matikan tehtävää ikinä. Kunpa olis joku, joka huomais mun ensimmäisenkin kyyneleen ja kertoisi, että maailma on valokuvia, naurua, ystäviä ja filosofiaa eikä kaavoja ja suorittamisalemmuudentunnetta. Muihin alemmuudentunteisiin mulla on skeemoja, mutta tää ei mene pois itkemällä eikä kirjoittamalla novelleja. Pieni tietoisuuteen pakotettu ääni kuiskaa, etten ottaisi sellaista ihmistä lähelleni.