You read me like a book (that you don't bother finishing)
Huhhuh, ilmeisesti mun blogimerkintöjen väli on samaa luokkaa kuin päiväkirjamerkintäni, joita en ole vieläkään päättänyt lopettaa (ja viimeisin taitaa silti olla kahden vuoden takaa näin asiaa tarkistamatta). Kuukausi taas melkein mennyt edellisestä asiasta, mutta kun tää avautuminen on vähän hassua. Muutenkin tuntuu, että on niin paljon asioita päässä ja oikeasti meneillään, ettei osaa vastata kuulumisuteluihin muuta kuin olkia kohauttamalla - niin paljon sanottavaa ja sanomatta jätettävää, ettei osaa suodattaa ajatuksiaan fiksuksi ja kattavaksi puheilmaisuksi.
No, jos joku jo ehti kyllästyä siihen, kuinka elämä on ihanaa ja kasvattavaa ja onnistuvaa, niin ainakin nyt tuntuu siltä, että tää merkintä tulee kattamaan aika hyvin kaiken, mikä täällä on vähemmän siistiä ja ihanaa. On nimittäin alkanut tiimityöskentely nyppiä, kun kevät perinteisesti vähentää motivaatiotani sängystä nousemiseen aamulla eikä juuri auta koulumotivaatioonkaan, ja normaalisti olisin vain jättänyt keskittymättä muutamaan oppiaineeseen ja hoitanut ryhmätyöt omalta osaltani loppuun. Ongelmana tässä nyt vain on se, että koko tämä puolen vuoden ohjelma perustuu ryhmätyölle, learning task toisensa jälkeen hallitsee viikkoaikatauluja ja ainoat yksilöjutut on joko a) liian mielenkiintoisia, kuten Consulting Skills tai b) turhan oleellisia ryhmätyöhön täysipainoisesti osallistumiseen.
Tänään on tullut jo pohdittua, mitähän sitä joutuisi maksamaan vaihto-ohjelmalle takaisin jos keskeyttäisi koulun ja vain hengailisi loppuajan tekemättä mitään oleellista. Taitaisi tulla vähän liian kalliiksi kumminkin, ja vähemmällä vaivalla päässee kun vaan kiltisti suorittaa tämän lukukauden loppuun vaikka totesinkin että tällä on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä tulen oikeasti tekemään tulevaisuudessa. Ja vähitellen alkaa tasoerokin painaa, sillä vaikken olekaan ainoa lähinnä ohjelmointia bisnesteorian sijaan normaalisti opiskeleva tapaus, muut on neljännellä tai kolmannella opiskeluvuodellaan ja välillä tekisi mieli heittäytyä tytöksi ja inistä kuinka mikään ei toimi. Sen sijaan olen pitänyt pääni kiinni, pitänyt jotain neutraaliutta yllä neljän hengen tiimissämme, jossa yksi ei ole koskaan paikalla, toinen yrittää jyrätä omat ideansa läpi, kolmas ei vaan osaa (joo, tää olin minä), ja neljäs joutuu tiimityön lisäksi organisoimaan omaa yritystä. Ja koska tuntuu, että äärimmäisen turhautuneella hetkellä ääneenlausuttu pohdinta siitä, mitähän Erasmus sanois jos vaan jättäis koko homman kesken, saa aikaan vaan epävarmuutta mun asenteesta, rupeen kunnolla kuusvuotiaaks vasta täällä.
Mutku mä en osaa, enkä pysty, enkä haluu. Koko projekti on täysin turha mun opintojen kannalta, teoriaosuus on ihan liian vaikeeta ja vaikka käytännön tehtävät on mielenkiintosia siinä mielessä, että saa tutustua erilaisiin firmoihin ja nähdä miten niiden hommat on organisoitu, varsinaisten tehtävien hoitamiseen on liikaa vaatimuksia, liikaa epäselvyyttä ja ihan vitusti liian vähän aikaa. On uskomattoman syvältä antaa konsultaatiota prosesseista, joita on tutkittu yhden haastattelukerran voimin, saatu miettiä korkeintaan viikon verran ja joiden kanssa samaan aikaan on pitänyt käydä muilla tunneilla ja lukea kokeisiin. Edellistä esitelmää jännitin enemmän kuin varmaan koskaan kolmannen luokan jälkeen, ja on aika vähän inhottavampia tunteita kuin se, että tietää antavansa neuvoja asioihin joita ei ole ehtinyt eikä kyennyt tutkia perusteellisesti - on vielä vittumaisempaa, kun se ryhmän ainoa bisnesinformaatiota opiskeleva jannu osaa improvisoida asioita unohtaessaankin koska on opiskellut tätä teoriapuolta sen neljä vuotta samalla kun itellä on vaikeeta saada edes luettua kokonaisia lauseita suoraan slaidilta koska on yhtäkkiä kehittänyt esiintymiskammon.
Koskaan ennen ei oo ollut sellainen olo, että tarvitsis todistaa olevansa yhtä hyvä kuin muutkin, ja ei paljoa auta ettei sille tunteelle oo syytä koulukavereissa - päinvastoin, aikataulun tiukkuus ja omituiset vaatimukset ja kommentit on saaneet ryhmähengen aikaan vaikkei mitenkään hirveitä määriä vietetä aikaa porukalla koulun ulkopuolella - tai missään muussakaan.
Mulla on ikävä pasilan tikoja, ihan vaikka vaan siksi ettei meiän vakiryhmässä kukaan ota asioita liian tosissaan ja vittuuntuneena heitettyjä kommentteja koko koulun lopettamisesta ei oteta tosissaan (lähinnä koska ollaan kaikki kuitenkin liian laiskoja tehdäksemme asioille oikeasti jotain :D) ja ettei motivaatio-ongelmista valittamista pidetä selvänä merkkinä siitä ettei mitään saada aikaan. Mun tarvis päästä Donitsin ja Ellin kanssa taas vitutusröökille, kuunnella kundien paskaa läppää ja istua kellarissa koodaamassa ruotsintuntien sijaan. Mä tarviin teitä!
...okei, on mulla vähän koti-ikävä. Tännekin tuli kevät, ja vaikka se on paljon pahempi siellä Suomessa, niin siellä ei tarvi sentään enää paljoa selittää kun vituttaa aamuisin vaan saa rauhassa kuunnella musaa koodatessaan. Saa repiä hiuksia koodin kanssa ja nauttia maailman tylsimmistä teoriatunneista koska ne ei oo se oleellisin juttu jaksolla. Mä tahdon vapauden olla välillä tyhmä, nolo, naurettava, vittuuntunut, epämotivoitunut, omituinen ja väsynyt jättämättä mielikuvaa siitä että oon aina sellanen. Mä tahdon tulla kouluun kolmatta päivää myrskynmerkkinä ja vastaanottaa epävarman kohteliaisuuden sijaan kommentin siitä, ettei oo meiän vika jos sua vituttaa. Mä tahdon sammuttaa herätyskellon aamulla ja myöntää ryhmäläisille ettei ollut vahinko ilman että tarvii huolehtia mahtaako ne pelätä että teen saman jonkun tärkeen yhteisen jutun kanssa.
Mulla ei oo rahaa, kouluärsytyksestä ei pääse eroon kun sitä ei kykene purkamaan oikeaan kohteeseen ja aamuisin tuulee aina vastaan kun pyöräilee kouluun. Pulut yrittää tunkeutua partsinoven kautta huoneeseen, pyörälläkään ei pääse tarpeeks kauas neljästä seinästä jotka kaatuu päälle koulutöiden kasaantuessa kaikesta yrittämisestä huolimatta ja kone tekee hidasta, mutta sitäkin raivostuttavampaa kuolemaa. Mulla on ikävä perhettä, ystäviä, kissoja, opettajia joiden koetaktiikat jo tuntee ja tuttuja joihin törmää säännöllisin väliajoin keskustassa. Mun salmiakit ja suklaa loppuu.
When you miss something you realize there is something to miss. And that is what makes you weep. Out of pure happiness.
Viisaita sanoja isosiskolta (siltä, joka jaksaa väittää ettei osaa kirjoittaa), ja niin tosia. Tässä ehti jo uskoa, että voisi yhtä hyvin jäädä loppuiäkseen tänne, kun kaivannut ketään kotoa, mutta nyt sitä huomaa kuinka paljon merkitystä monen vuoden tuntemisella on - kolme vuotta satunnaistuttavuutta on sekin jo enemmän kuin kolme kuukautta täysin uusia ihmisiä, joilla on omat piirinsä saman maan rajojen sisällä. On siis ihan mukavakin kaivata kotiin, ja ainakin ehdin arvostaa omaa koulua ja koulutusohjelmaa hetken, kunnes taas tuttu epätyytyväisyys ottaa tuulta alleen ja alkaa kaivata mitä tahansa muuta kuin Pasilan käytäviä.
Koti-ikävä myös kumpusi yllättäen positiivisista kokemuksista. Viikonloppu meni ihmisten ympäröimänä kirkolla, perjantaina peli- ja elokuvaillassa (osaa peleistä pelannut ihan liian monta vuotta sitten), lauantaina lentopalloturnausta katsellessa ja illalla diskon eteisaulassa taantumassa kuudesluokkalaisiksi jotka on liian cooleja tanssiakseen pikkulasten seassa (mutta kun oli ihan tosi paljon pikkuteinejä tanssimassa, ei me voitu!!), sunnuntaina Keskustellessa ja omiin kaupunkeihinsa palaavia hyvästellessä ja maanantai-iltana ihan pienellä porukalla illallistaessa ja vielä kerran pelejä pelatessa. Sunnuntaina jo soitin äidille kotiintultuani, ja maanantaina pahin koti-ikävä laantui tiedoksi siitä, että on syitä, joiden vuoksi kotiinlähtö ei ole ihan turhaa.
Vaikeaa siitä voi kyllä tulla, koska muutamat täällä tavatut ihmiset on salakavalasti hiipineet mun tavanomaisen varovaisuuden ohi jonnekin hyvin lähelle ystävästatusta. Voi olla, ettei tämän vaihdon jälkeen koskaan enää nähdä, mutta todennäköisesti tulen ikävöimään näitä ihmisiä enemmän kuin kotia tammikuussa - ihan vain, koska koko ajan on ollut selvää, että olen kesän lopulla jo takaisin Suomessa, kun taas Groningeniin en varmaan ihan heti palaa. Mutta tämä on hyvä, on vähän saanut tuntea oloaan liiankin kotoisaksi ja olla hetken aikaa juuri niin kummallinen kuin oikeasti on. <3
Ja ihan vain, jotta tämäkin merkintä venyisi naurettavuuksiin, täytyy miettiä mitä sitä onkaan tullut tehtyä koulun ja viikonlopun lisäksi. Pikkusisko kävi täällä, eikä kahdeksan neliön kämpän väkisinkin aiheuttamista kinoista huolimatta olisi voinut olla parempaa viikkoa. Istuttiin iltaa vähän kaikkien kanssa, katsottiin Star Warsia ja syötiin itsetehtyä pitsaa.
Tapasin alemmasta kerroksesta kiinalaisen tytön, joka ei osaa tehdä ruokaa mutta on täydellistä seuraa syvällisyyksien pohtimiseen. Naapurit puhuu aina vaan enemmän espanjaa, ja leiriytyy syömään illallista ainakin kerran viikossa käytävän lattialle. Pyörä korjattiin viimeisimmän kerran torstaina, ja taitaa olla nyt ennätysmäärä sen toimintakykyisiä päiviä menossa!
Äiti tulee tänne pääsiäisen jälkeen! Aika hurjasti vieläpä mun lattialle nukkumaan, mutta sitä melkein jo toivoisi että olisi pääsiäinen. Ja voisi vaikka toivoa, että pääsiäisen jälkeen koulu alkaisi rauhallisesti, kun alkaa toinen puolikas ja varmaan uusi ryhmätyö. Suvi, Tommi ja ilmeisesti Anniinakin on tulossa tänne (tai Berliiniin, tai Amsterdamiin, tai jotain) toukokuun alussa, ja sit onkin jo melkein viimeinen vuokranmaksu ja kotiinlähtö. Muistaisikohan sitä vaikka kirjoittaa jotain uutta ennen toukokuun puoltaväliä tällä kertaa?
Anyhow, vähän itkusempaa merkintää tällä kertaa, mutta ei näitä päiviä tosiaan onneksi kovin usein ole. Koulu nyt jaksaa turhauttaa jatkuvasti, yleensä sentään pienemmissä annoksissa, ja koti-ikävä on nyt niin uutta että se välillä yllättää, mutta kaiken kaikkiaan tuntuu että asiat on ihan mallillaan kuitenkin. Aamut on aika kamalia, mutta milloinpa eivät olisi, mutta yleensä pyörämatka koulusta kotiin on hyväntuulinen ja nopea eikä koulu jaksa joka päivä masentaa olemassaolollaan.
Tosin, mun salmiakki ja suklaa loppuu oikeasti. Turkinpippureita on ehkä kymmenen jäljellä pussin pohjalla ja salmarisuklaalevy on viimeinen! Äiti on kiltti ja tuo mulle vähän lisää varastoon, eiks jeh? Ja Suvi + poppoo myös. :D
No, jos joku jo ehti kyllästyä siihen, kuinka elämä on ihanaa ja kasvattavaa ja onnistuvaa, niin ainakin nyt tuntuu siltä, että tää merkintä tulee kattamaan aika hyvin kaiken, mikä täällä on vähemmän siistiä ja ihanaa. On nimittäin alkanut tiimityöskentely nyppiä, kun kevät perinteisesti vähentää motivaatiotani sängystä nousemiseen aamulla eikä juuri auta koulumotivaatioonkaan, ja normaalisti olisin vain jättänyt keskittymättä muutamaan oppiaineeseen ja hoitanut ryhmätyöt omalta osaltani loppuun. Ongelmana tässä nyt vain on se, että koko tämä puolen vuoden ohjelma perustuu ryhmätyölle, learning task toisensa jälkeen hallitsee viikkoaikatauluja ja ainoat yksilöjutut on joko a) liian mielenkiintoisia, kuten Consulting Skills tai b) turhan oleellisia ryhmätyöhön täysipainoisesti osallistumiseen.
Tänään on tullut jo pohdittua, mitähän sitä joutuisi maksamaan vaihto-ohjelmalle takaisin jos keskeyttäisi koulun ja vain hengailisi loppuajan tekemättä mitään oleellista. Taitaisi tulla vähän liian kalliiksi kumminkin, ja vähemmällä vaivalla päässee kun vaan kiltisti suorittaa tämän lukukauden loppuun vaikka totesinkin että tällä on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä tulen oikeasti tekemään tulevaisuudessa. Ja vähitellen alkaa tasoerokin painaa, sillä vaikken olekaan ainoa lähinnä ohjelmointia bisnesteorian sijaan normaalisti opiskeleva tapaus, muut on neljännellä tai kolmannella opiskeluvuodellaan ja välillä tekisi mieli heittäytyä tytöksi ja inistä kuinka mikään ei toimi. Sen sijaan olen pitänyt pääni kiinni, pitänyt jotain neutraaliutta yllä neljän hengen tiimissämme, jossa yksi ei ole koskaan paikalla, toinen yrittää jyrätä omat ideansa läpi, kolmas ei vaan osaa (joo, tää olin minä), ja neljäs joutuu tiimityön lisäksi organisoimaan omaa yritystä. Ja koska tuntuu, että äärimmäisen turhautuneella hetkellä ääneenlausuttu pohdinta siitä, mitähän Erasmus sanois jos vaan jättäis koko homman kesken, saa aikaan vaan epävarmuutta mun asenteesta, rupeen kunnolla kuusvuotiaaks vasta täällä.
Mutku mä en osaa, enkä pysty, enkä haluu. Koko projekti on täysin turha mun opintojen kannalta, teoriaosuus on ihan liian vaikeeta ja vaikka käytännön tehtävät on mielenkiintosia siinä mielessä, että saa tutustua erilaisiin firmoihin ja nähdä miten niiden hommat on organisoitu, varsinaisten tehtävien hoitamiseen on liikaa vaatimuksia, liikaa epäselvyyttä ja ihan vitusti liian vähän aikaa. On uskomattoman syvältä antaa konsultaatiota prosesseista, joita on tutkittu yhden haastattelukerran voimin, saatu miettiä korkeintaan viikon verran ja joiden kanssa samaan aikaan on pitänyt käydä muilla tunneilla ja lukea kokeisiin. Edellistä esitelmää jännitin enemmän kuin varmaan koskaan kolmannen luokan jälkeen, ja on aika vähän inhottavampia tunteita kuin se, että tietää antavansa neuvoja asioihin joita ei ole ehtinyt eikä kyennyt tutkia perusteellisesti - on vielä vittumaisempaa, kun se ryhmän ainoa bisnesinformaatiota opiskeleva jannu osaa improvisoida asioita unohtaessaankin koska on opiskellut tätä teoriapuolta sen neljä vuotta samalla kun itellä on vaikeeta saada edes luettua kokonaisia lauseita suoraan slaidilta koska on yhtäkkiä kehittänyt esiintymiskammon.
Koskaan ennen ei oo ollut sellainen olo, että tarvitsis todistaa olevansa yhtä hyvä kuin muutkin, ja ei paljoa auta ettei sille tunteelle oo syytä koulukavereissa - päinvastoin, aikataulun tiukkuus ja omituiset vaatimukset ja kommentit on saaneet ryhmähengen aikaan vaikkei mitenkään hirveitä määriä vietetä aikaa porukalla koulun ulkopuolella - tai missään muussakaan.
Mulla on ikävä pasilan tikoja, ihan vaikka vaan siksi ettei meiän vakiryhmässä kukaan ota asioita liian tosissaan ja vittuuntuneena heitettyjä kommentteja koko koulun lopettamisesta ei oteta tosissaan (lähinnä koska ollaan kaikki kuitenkin liian laiskoja tehdäksemme asioille oikeasti jotain :D) ja ettei motivaatio-ongelmista valittamista pidetä selvänä merkkinä siitä ettei mitään saada aikaan. Mun tarvis päästä Donitsin ja Ellin kanssa taas vitutusröökille, kuunnella kundien paskaa läppää ja istua kellarissa koodaamassa ruotsintuntien sijaan. Mä tarviin teitä!
...okei, on mulla vähän koti-ikävä. Tännekin tuli kevät, ja vaikka se on paljon pahempi siellä Suomessa, niin siellä ei tarvi sentään enää paljoa selittää kun vituttaa aamuisin vaan saa rauhassa kuunnella musaa koodatessaan. Saa repiä hiuksia koodin kanssa ja nauttia maailman tylsimmistä teoriatunneista koska ne ei oo se oleellisin juttu jaksolla. Mä tahdon vapauden olla välillä tyhmä, nolo, naurettava, vittuuntunut, epämotivoitunut, omituinen ja väsynyt jättämättä mielikuvaa siitä että oon aina sellanen. Mä tahdon tulla kouluun kolmatta päivää myrskynmerkkinä ja vastaanottaa epävarman kohteliaisuuden sijaan kommentin siitä, ettei oo meiän vika jos sua vituttaa. Mä tahdon sammuttaa herätyskellon aamulla ja myöntää ryhmäläisille ettei ollut vahinko ilman että tarvii huolehtia mahtaako ne pelätä että teen saman jonkun tärkeen yhteisen jutun kanssa.
Mulla ei oo rahaa, kouluärsytyksestä ei pääse eroon kun sitä ei kykene purkamaan oikeaan kohteeseen ja aamuisin tuulee aina vastaan kun pyöräilee kouluun. Pulut yrittää tunkeutua partsinoven kautta huoneeseen, pyörälläkään ei pääse tarpeeks kauas neljästä seinästä jotka kaatuu päälle koulutöiden kasaantuessa kaikesta yrittämisestä huolimatta ja kone tekee hidasta, mutta sitäkin raivostuttavampaa kuolemaa. Mulla on ikävä perhettä, ystäviä, kissoja, opettajia joiden koetaktiikat jo tuntee ja tuttuja joihin törmää säännöllisin väliajoin keskustassa. Mun salmiakit ja suklaa loppuu.
When you miss something you realize there is something to miss. And that is what makes you weep. Out of pure happiness.
Viisaita sanoja isosiskolta (siltä, joka jaksaa väittää ettei osaa kirjoittaa), ja niin tosia. Tässä ehti jo uskoa, että voisi yhtä hyvin jäädä loppuiäkseen tänne, kun kaivannut ketään kotoa, mutta nyt sitä huomaa kuinka paljon merkitystä monen vuoden tuntemisella on - kolme vuotta satunnaistuttavuutta on sekin jo enemmän kuin kolme kuukautta täysin uusia ihmisiä, joilla on omat piirinsä saman maan rajojen sisällä. On siis ihan mukavakin kaivata kotiin, ja ainakin ehdin arvostaa omaa koulua ja koulutusohjelmaa hetken, kunnes taas tuttu epätyytyväisyys ottaa tuulta alleen ja alkaa kaivata mitä tahansa muuta kuin Pasilan käytäviä.
Koti-ikävä myös kumpusi yllättäen positiivisista kokemuksista. Viikonloppu meni ihmisten ympäröimänä kirkolla, perjantaina peli- ja elokuvaillassa (osaa peleistä pelannut ihan liian monta vuotta sitten), lauantaina lentopalloturnausta katsellessa ja illalla diskon eteisaulassa taantumassa kuudesluokkalaisiksi jotka on liian cooleja tanssiakseen pikkulasten seassa (mutta kun oli ihan tosi paljon pikkuteinejä tanssimassa, ei me voitu!!), sunnuntaina Keskustellessa ja omiin kaupunkeihinsa palaavia hyvästellessä ja maanantai-iltana ihan pienellä porukalla illallistaessa ja vielä kerran pelejä pelatessa. Sunnuntaina jo soitin äidille kotiintultuani, ja maanantaina pahin koti-ikävä laantui tiedoksi siitä, että on syitä, joiden vuoksi kotiinlähtö ei ole ihan turhaa.
Vaikeaa siitä voi kyllä tulla, koska muutamat täällä tavatut ihmiset on salakavalasti hiipineet mun tavanomaisen varovaisuuden ohi jonnekin hyvin lähelle ystävästatusta. Voi olla, ettei tämän vaihdon jälkeen koskaan enää nähdä, mutta todennäköisesti tulen ikävöimään näitä ihmisiä enemmän kuin kotia tammikuussa - ihan vain, koska koko ajan on ollut selvää, että olen kesän lopulla jo takaisin Suomessa, kun taas Groningeniin en varmaan ihan heti palaa. Mutta tämä on hyvä, on vähän saanut tuntea oloaan liiankin kotoisaksi ja olla hetken aikaa juuri niin kummallinen kuin oikeasti on. <3
Ja ihan vain, jotta tämäkin merkintä venyisi naurettavuuksiin, täytyy miettiä mitä sitä onkaan tullut tehtyä koulun ja viikonlopun lisäksi. Pikkusisko kävi täällä, eikä kahdeksan neliön kämpän väkisinkin aiheuttamista kinoista huolimatta olisi voinut olla parempaa viikkoa. Istuttiin iltaa vähän kaikkien kanssa, katsottiin Star Warsia ja syötiin itsetehtyä pitsaa.
Tapasin alemmasta kerroksesta kiinalaisen tytön, joka ei osaa tehdä ruokaa mutta on täydellistä seuraa syvällisyyksien pohtimiseen. Naapurit puhuu aina vaan enemmän espanjaa, ja leiriytyy syömään illallista ainakin kerran viikossa käytävän lattialle. Pyörä korjattiin viimeisimmän kerran torstaina, ja taitaa olla nyt ennätysmäärä sen toimintakykyisiä päiviä menossa!
Äiti tulee tänne pääsiäisen jälkeen! Aika hurjasti vieläpä mun lattialle nukkumaan, mutta sitä melkein jo toivoisi että olisi pääsiäinen. Ja voisi vaikka toivoa, että pääsiäisen jälkeen koulu alkaisi rauhallisesti, kun alkaa toinen puolikas ja varmaan uusi ryhmätyö. Suvi, Tommi ja ilmeisesti Anniinakin on tulossa tänne (tai Berliiniin, tai Amsterdamiin, tai jotain) toukokuun alussa, ja sit onkin jo melkein viimeinen vuokranmaksu ja kotiinlähtö. Muistaisikohan sitä vaikka kirjoittaa jotain uutta ennen toukokuun puoltaväliä tällä kertaa?
Anyhow, vähän itkusempaa merkintää tällä kertaa, mutta ei näitä päiviä tosiaan onneksi kovin usein ole. Koulu nyt jaksaa turhauttaa jatkuvasti, yleensä sentään pienemmissä annoksissa, ja koti-ikävä on nyt niin uutta että se välillä yllättää, mutta kaiken kaikkiaan tuntuu että asiat on ihan mallillaan kuitenkin. Aamut on aika kamalia, mutta milloinpa eivät olisi, mutta yleensä pyörämatka koulusta kotiin on hyväntuulinen ja nopea eikä koulu jaksa joka päivä masentaa olemassaolollaan.
Tosin, mun salmiakki ja suklaa loppuu oikeasti. Turkinpippureita on ehkä kymmenen jäljellä pussin pohjalla ja salmarisuklaalevy on viimeinen! Äiti on kiltti ja tuo mulle vähän lisää varastoon, eiks jeh? Ja Suvi + poppoo myös. :D