"You made me strong when I was feeling weak"
Ropecon.
Muistan, kuinka saavuin ensimmäiseen Ropeconiini siinä käsityksessä, että kyseessä on jokin hyvin paljon festarialuetta muistuttava paikka aitoineen ja kojuineen ja kuinka hämmennyksissäni ajoin pari pysäkkiä liian pitkälle. Oli Dipoli positiivinen yllätys, ja nukuin conin aikana sen pari tuntia ohuen huovan päällä, pelisaliin vievän käytävän ilmastointilaitteen alla. Eipä ole tämä tyttö ihan hirvittävästi viisastunut niistä ajoista, vaikka ikää ja conivuosia onkin karttunut.
Ensimmäinen conini oli ainoa maksettu coni - tähän vuoteen saakka olen ollut duunissa majoituksen yö- tai suihkuvuoroissa kahdeksasta kahteentoista tuntia. Tänä vuonna maksavana asiakkaana, ja oli hassua kiertää ohjelmia ja hengata nurtsilla ilman mielen taka-alalla tikittävää kelloa seuraavan vuoron alusta. Toisaalta ei tullut kaivattua Takahuonetta, toisaalta duunarimajoitusta sekä sitä yhteisen tekemisen fiilistä kylläkin - ensi kerralla (vaikkei ensi vuonna) siis takaisin töihin, ellei hassuja tapahdu.
Oikeasti mä halusin sanoa Ropeconista vaan tämän: Ilman tätä tapahtumaa en olisi se ihminen, joka olen nyt. Meni muutama vuosi harrastuksen aloittamisesta, että hengasin larppaajien kanssa vapaa-ajalla, koska puolituttuihin tutustuminen oli tavalla jos toisellakin epämiellyttävää. Ropecon oli ensimmäisiä niin monen ihmisen tapahtumia, jossa tunsin oloni luontevaksi ja kotoisaksi - näki ihmisiä, joita ei muuten nähnyt, mutta ei ollut vastuussa kenenkään muun viihtymisestä ja jotenkin Conin ilmapiiri avasi mutkin hengaamaan muidenkin kuin niiden tutuiksi ja turvallisiksi koettujen ihmisten seurassa. Sai olla just niin sosiaalisesti epävarma ja kummallinen kuin halusi, eikä ketään kiinnostanut (ihan kuin olisi kiinnostanut muutenkaan, mutta onhan se ero arkiympäristön ja Ropecon-Dipolin välillä aika huomattava). Tuli istuttua mese- ja foorumituttujen kanssa pomppulinnassa ja nurtsilla, nukuttua aamuvarhaisten esitelmien aikana kun jonkun oli päästävä niitä kuuntelemaan ja oli helppo päästää irti tarpeesta kontrolloida kaikkea, mikä ympärillä tapahtuu kun yhtäkkiä kontrolloimattomuus olikin se perusoletus.
Jos joku olisi aikanaan Conia mainostaessaan maininnut, ettei siellä koskaan pääse sinne, mihin oli menossa (koska vastaantulevat ihmiset, väsymys, haahuilu ja mikä lie), olisin varmaankin jäänyt kotiin. Ei siksi, etteikö muutoksia olisi kyennyt handlaamaan niiden tullessa, vaan siksi ettei olisi tiennyt yhtään mitä odottaa.
Ropecon on vieläkin jollain tapaa paluu juurille. Larppaajia mulla on jo hyvinä ystävinäkin, eikä Con ole enää se thö paikka tavata tiettyjä ihmisiä, ja vuosien varrella ne kymmenisen etätuttua vaihtui pitkin poikin Conia rakentaviin ja ylläpitäviin tuttuihin, kavereihin ja ystäviin - puhumattakaan kanssavierailijoista ja aluehengareista, joita ei voisi enää välttää vaikka yrittäisikin. Silti tuntuu, että joka vuosi Dipolin käytäviä kulkee Laura, joka oli aika uusi huoneensa ulkopuolella tapahtuvalle hörhöharrastamiselle ja joka ei kaiken sen uuden ja ihmeellisen takia muistanut nukkua tai syödä kunnolla. Sosiaalinen kanssakäyminen alkaa olla jo rutiinia, enkä ole vuosiin juurikaan kammonnut isoja tilaisuuksia joista tuntee vain muutamia, mutta Ropeconissa kyky istua seuraan pyytämättä, etsiä tuttuja tuntematta haahuiluaan hölmöksi ja keskustella yllättävien henkilöiden kanssa on aina ihan tuore.
On mielettömän siistiä havaita eroja nykyisen ja vuosia nuoremman itsensä välillä, ja vielä siistimpää on tiedostaa harrastuksiensa olleen osallisina niissä positiivisimmissa muutoksissa. Aikuistumista on tapahtunut, osasin tänä vuonna lähteä kotiin nukkumaan suunnitelmien mukaan vaikka olisi juuri alkanut uutta lupuskierrosta ja käytettyä neljä tuntia hahmonluontityöpajaan kun olisi voinut senkin ajan olla jossain "missä kuitenkin tapahtuu jotain eeppisen hienoa ja sit harmittaa kun en ollut siellä".
Mitä mä tällä nyt yritän väsymyksessäni ja tyytyväisessä koomassani sanoa; Ropecon saattaa kasvaa ja ihmiselle tulla ikää, mutta yhä se on se turvallinen satama jossa on ihmeellisen luontevaa olla oma itsensä. Teini-ikäiselle Lauralle oli aika merkityksellistä viettää aikaa irrallaan siitä arjesta jossa oli vaikea innostaa muita höpöttämään fantsusta ja tarinoista ja haltioista ja koomata ilman selkeää tekemistä. On se nykyäänkin aika vapauttavaa, kulkea kakskytäneljävuotiaana haamun tavoin vain siksi, että on koko yön pelannut lupusta ja sen jälkeen nukkunut vain pari tuntia ehtiäkseen juttelemaan larppikampanjan tulevasta pelistä ja maalaamaan kasvoihinsa kuvia joiden kanssa pyörähtää lavalla puoli minuuttia. <3
Joo. On mielettömän hienoa että tällasia tapahtumia järjestetään.
Muistan, kuinka saavuin ensimmäiseen Ropeconiini siinä käsityksessä, että kyseessä on jokin hyvin paljon festarialuetta muistuttava paikka aitoineen ja kojuineen ja kuinka hämmennyksissäni ajoin pari pysäkkiä liian pitkälle. Oli Dipoli positiivinen yllätys, ja nukuin conin aikana sen pari tuntia ohuen huovan päällä, pelisaliin vievän käytävän ilmastointilaitteen alla. Eipä ole tämä tyttö ihan hirvittävästi viisastunut niistä ajoista, vaikka ikää ja conivuosia onkin karttunut.
Ensimmäinen conini oli ainoa maksettu coni - tähän vuoteen saakka olen ollut duunissa majoituksen yö- tai suihkuvuoroissa kahdeksasta kahteentoista tuntia. Tänä vuonna maksavana asiakkaana, ja oli hassua kiertää ohjelmia ja hengata nurtsilla ilman mielen taka-alalla tikittävää kelloa seuraavan vuoron alusta. Toisaalta ei tullut kaivattua Takahuonetta, toisaalta duunarimajoitusta sekä sitä yhteisen tekemisen fiilistä kylläkin - ensi kerralla (vaikkei ensi vuonna) siis takaisin töihin, ellei hassuja tapahdu.
Oikeasti mä halusin sanoa Ropeconista vaan tämän: Ilman tätä tapahtumaa en olisi se ihminen, joka olen nyt. Meni muutama vuosi harrastuksen aloittamisesta, että hengasin larppaajien kanssa vapaa-ajalla, koska puolituttuihin tutustuminen oli tavalla jos toisellakin epämiellyttävää. Ropecon oli ensimmäisiä niin monen ihmisen tapahtumia, jossa tunsin oloni luontevaksi ja kotoisaksi - näki ihmisiä, joita ei muuten nähnyt, mutta ei ollut vastuussa kenenkään muun viihtymisestä ja jotenkin Conin ilmapiiri avasi mutkin hengaamaan muidenkin kuin niiden tutuiksi ja turvallisiksi koettujen ihmisten seurassa. Sai olla just niin sosiaalisesti epävarma ja kummallinen kuin halusi, eikä ketään kiinnostanut (ihan kuin olisi kiinnostanut muutenkaan, mutta onhan se ero arkiympäristön ja Ropecon-Dipolin välillä aika huomattava). Tuli istuttua mese- ja foorumituttujen kanssa pomppulinnassa ja nurtsilla, nukuttua aamuvarhaisten esitelmien aikana kun jonkun oli päästävä niitä kuuntelemaan ja oli helppo päästää irti tarpeesta kontrolloida kaikkea, mikä ympärillä tapahtuu kun yhtäkkiä kontrolloimattomuus olikin se perusoletus.
Jos joku olisi aikanaan Conia mainostaessaan maininnut, ettei siellä koskaan pääse sinne, mihin oli menossa (koska vastaantulevat ihmiset, väsymys, haahuilu ja mikä lie), olisin varmaankin jäänyt kotiin. Ei siksi, etteikö muutoksia olisi kyennyt handlaamaan niiden tullessa, vaan siksi ettei olisi tiennyt yhtään mitä odottaa.
Ropecon on vieläkin jollain tapaa paluu juurille. Larppaajia mulla on jo hyvinä ystävinäkin, eikä Con ole enää se thö paikka tavata tiettyjä ihmisiä, ja vuosien varrella ne kymmenisen etätuttua vaihtui pitkin poikin Conia rakentaviin ja ylläpitäviin tuttuihin, kavereihin ja ystäviin - puhumattakaan kanssavierailijoista ja aluehengareista, joita ei voisi enää välttää vaikka yrittäisikin. Silti tuntuu, että joka vuosi Dipolin käytäviä kulkee Laura, joka oli aika uusi huoneensa ulkopuolella tapahtuvalle hörhöharrastamiselle ja joka ei kaiken sen uuden ja ihmeellisen takia muistanut nukkua tai syödä kunnolla. Sosiaalinen kanssakäyminen alkaa olla jo rutiinia, enkä ole vuosiin juurikaan kammonnut isoja tilaisuuksia joista tuntee vain muutamia, mutta Ropeconissa kyky istua seuraan pyytämättä, etsiä tuttuja tuntematta haahuiluaan hölmöksi ja keskustella yllättävien henkilöiden kanssa on aina ihan tuore.
On mielettömän siistiä havaita eroja nykyisen ja vuosia nuoremman itsensä välillä, ja vielä siistimpää on tiedostaa harrastuksiensa olleen osallisina niissä positiivisimmissa muutoksissa. Aikuistumista on tapahtunut, osasin tänä vuonna lähteä kotiin nukkumaan suunnitelmien mukaan vaikka olisi juuri alkanut uutta lupuskierrosta ja käytettyä neljä tuntia hahmonluontityöpajaan kun olisi voinut senkin ajan olla jossain "missä kuitenkin tapahtuu jotain eeppisen hienoa ja sit harmittaa kun en ollut siellä".
Mitä mä tällä nyt yritän väsymyksessäni ja tyytyväisessä koomassani sanoa; Ropecon saattaa kasvaa ja ihmiselle tulla ikää, mutta yhä se on se turvallinen satama jossa on ihmeellisen luontevaa olla oma itsensä. Teini-ikäiselle Lauralle oli aika merkityksellistä viettää aikaa irrallaan siitä arjesta jossa oli vaikea innostaa muita höpöttämään fantsusta ja tarinoista ja haltioista ja koomata ilman selkeää tekemistä. On se nykyäänkin aika vapauttavaa, kulkea kakskytäneljävuotiaana haamun tavoin vain siksi, että on koko yön pelannut lupusta ja sen jälkeen nukkunut vain pari tuntia ehtiäkseen juttelemaan larppikampanjan tulevasta pelistä ja maalaamaan kasvoihinsa kuvia joiden kanssa pyörähtää lavalla puoli minuuttia. <3
Joo. On mielettömän hienoa että tällasia tapahtumia järjestetään.