Ja jokin särkyi, jota varjeltiin me niin
Hector on mun sankari.
Tämän olen kirjoittanut kerta toisensa jälkeen juuri tällaisina iltoina ja öinä, kun ajatukset vaeltaa ja järkyttää kaikkea mihin olen tottunut itsessäni ja maailmassani uskomaan. Nämä on niitä hetkiä, kun hapuilen kohti ymmärrystä ja samalla yritän kääntää selkääni asioille, jotka ymmärrettyään tulisi ottaa tietoisia askeleita suuntaan tai toiseen. Muistan eräänäkin keväänä ilmaisseeni huolen eteeni ilmestyvistä kuopista ja saaneeni lohdullisen vastauksen kuinka meidän ei oletetakaan kykenevän välttämään niistä jokaista - tikapuut ja samaa tietä kulkevat ystävät ovat juuri niitä hetkiä varten, kun omat voimat eivät riitä. Näin kevätväsymyksen aikaan tosin tuntuu, että niitä kuoppia kaivaa ihan itse itselleen, mutta onpa kevät toisensa jälkeen todistanut että niistäkin päästään yli - usein jopa ihan omin voimin.
Olen tässä tänään miettinyt vuoden 1918 tapahtumiin sijoittuneen larppitrilogian suhdetta senaikaiseen todellisuuteen, ymmärtänyt taas vähän paremmin sitä kuinka ihminen päätyy onnettomissa tilanteissa tekemään ratkaisuja, joita yhtä aikaa ymmärtää ja kaihtaa. Yleensä enemmän kuin vähemmän itsekeskeisenä ihmisenä on toki tullut pohdittua enimmäkseen sitä, kuinka syvältä nämä pelitilanteiden hyväksyttämät itkukohtaukset tulevatkaan ja kuinka pelottavaa on, että ne ovet on helppo lyödä lukkoon välittömästi omaan elämään palatessa. Tapaan uskoa, että tunnen itseni läpikotaisin ja ymmärrän toimintani periaatteet, mikä tietyissä rajoissa pitääkin ihan riittävän hyvin paikkansa, mutta kun ottaa tarkasteluun tunne-elämän, ymmärrys kohauttaa olkiaan ja palaa alkuun. Siis itken, koska eläydyn, eikä siitä sen enempää - mitä sitä nyt edes moiseen kiinnittämään huomiota. (Ja juuri tästä syystä aion kaikista syistä huolimatta julkaista tämän merkinnän kerrankin muillekin kuin itselleni, alan kyllästyä pienten, vaivihkaisten nykäyksien kontrolliin.)
Hector astuu kuvioon siinä vaiheessa, kun oman ajatusmaailman tuntemattomuus alkaa vaikuttaa liian suurelta: sanoitusten ja nuottien väliin jäävässä tilassa on merkityksellisyyttä, joka pysäyttää. Muistuttaa siitä, että tämä tunne on universaali ja siten ihan lohdullinen, sillä aina löytyy joku, joka on kulkenut samoissa kuopissa ja siten tietää kuinka niistä kavutaan ylös. Kenties hitaasti, eikä aina niin varmasti, mutta kavutaan kuitenkin.
Kummasti tämä musiikki, kaikessa kipeydessään ja katkeransuloisessa melankoliassaankin auttaa fiilikseen kuin fiilikseen. Viime kuukausina olen havahtunut yhteisymmärryksen sekä läsnäolon kaipuuseen, mihin onneksi on vähitellen päässyt puuttumaankin. Käyn merkityksellisiä keskusteluja useammin unissa kuin todellisuudessa, mutta tämän kuopan paremmalla reunalla on jo ystäviä, joiden kanssa on liipattu hyvinkin läheltä syvällisyyden henkilökohtaisempaa reunaa. Kieltäydyn kärsimästä yksinäisyydestä, sillä yhä pidän seurastani ja ajasta, jolloin ei tarvitse luovia läpi sosiaalisten normien viidakon.
Tällaista tänään, ehkä jotain selkokielisempää ja havainnollistavampaa ensi kerralla. Toivon mukaan tämä livejournailu aktivoituisi taas hiukan, tulisi luettua muidenkin merkintöjä reaaliajassa eikä muutamaa kuukautta jäljessä.
Tämän olen kirjoittanut kerta toisensa jälkeen juuri tällaisina iltoina ja öinä, kun ajatukset vaeltaa ja järkyttää kaikkea mihin olen tottunut itsessäni ja maailmassani uskomaan. Nämä on niitä hetkiä, kun hapuilen kohti ymmärrystä ja samalla yritän kääntää selkääni asioille, jotka ymmärrettyään tulisi ottaa tietoisia askeleita suuntaan tai toiseen. Muistan eräänäkin keväänä ilmaisseeni huolen eteeni ilmestyvistä kuopista ja saaneeni lohdullisen vastauksen kuinka meidän ei oletetakaan kykenevän välttämään niistä jokaista - tikapuut ja samaa tietä kulkevat ystävät ovat juuri niitä hetkiä varten, kun omat voimat eivät riitä. Näin kevätväsymyksen aikaan tosin tuntuu, että niitä kuoppia kaivaa ihan itse itselleen, mutta onpa kevät toisensa jälkeen todistanut että niistäkin päästään yli - usein jopa ihan omin voimin.
Olen tässä tänään miettinyt vuoden 1918 tapahtumiin sijoittuneen larppitrilogian suhdetta senaikaiseen todellisuuteen, ymmärtänyt taas vähän paremmin sitä kuinka ihminen päätyy onnettomissa tilanteissa tekemään ratkaisuja, joita yhtä aikaa ymmärtää ja kaihtaa. Yleensä enemmän kuin vähemmän itsekeskeisenä ihmisenä on toki tullut pohdittua enimmäkseen sitä, kuinka syvältä nämä pelitilanteiden hyväksyttämät itkukohtaukset tulevatkaan ja kuinka pelottavaa on, että ne ovet on helppo lyödä lukkoon välittömästi omaan elämään palatessa. Tapaan uskoa, että tunnen itseni läpikotaisin ja ymmärrän toimintani periaatteet, mikä tietyissä rajoissa pitääkin ihan riittävän hyvin paikkansa, mutta kun ottaa tarkasteluun tunne-elämän, ymmärrys kohauttaa olkiaan ja palaa alkuun. Siis itken, koska eläydyn, eikä siitä sen enempää - mitä sitä nyt edes moiseen kiinnittämään huomiota. (Ja juuri tästä syystä aion kaikista syistä huolimatta julkaista tämän merkinnän kerrankin muillekin kuin itselleni, alan kyllästyä pienten, vaivihkaisten nykäyksien kontrolliin.)
Hector astuu kuvioon siinä vaiheessa, kun oman ajatusmaailman tuntemattomuus alkaa vaikuttaa liian suurelta: sanoitusten ja nuottien väliin jäävässä tilassa on merkityksellisyyttä, joka pysäyttää. Muistuttaa siitä, että tämä tunne on universaali ja siten ihan lohdullinen, sillä aina löytyy joku, joka on kulkenut samoissa kuopissa ja siten tietää kuinka niistä kavutaan ylös. Kenties hitaasti, eikä aina niin varmasti, mutta kavutaan kuitenkin.
Kummasti tämä musiikki, kaikessa kipeydessään ja katkeransuloisessa melankoliassaankin auttaa fiilikseen kuin fiilikseen. Viime kuukausina olen havahtunut yhteisymmärryksen sekä läsnäolon kaipuuseen, mihin onneksi on vähitellen päässyt puuttumaankin. Käyn merkityksellisiä keskusteluja useammin unissa kuin todellisuudessa, mutta tämän kuopan paremmalla reunalla on jo ystäviä, joiden kanssa on liipattu hyvinkin läheltä syvällisyyden henkilökohtaisempaa reunaa. Kieltäydyn kärsimästä yksinäisyydestä, sillä yhä pidän seurastani ja ajasta, jolloin ei tarvitse luovia läpi sosiaalisten normien viidakon.
Tällaista tänään, ehkä jotain selkokielisempää ja havainnollistavampaa ensi kerralla. Toivon mukaan tämä livejournailu aktivoituisi taas hiukan, tulisi luettua muidenkin merkintöjä reaaliajassa eikä muutamaa kuukautta jäljessä.