British Academy of Film and Television Arts (BAFTA) kutsuu joka vuosi yhden ansiokkaimmista näyttelijöistä studioonsa keskustelemaan urastaan yleisön edessä. Tänä vuonna tapahtuma näytettiin livenä alta kymmenessä pienemmässä leffateatterissa ympäri saarivaltiota. Myös Cameossa~.
Lienee turhaa edes mainita, kuinka onnellinen olin. Meryl oli niin fiksu ja filmaattinen, jalat tukevasti maassa silti lankeamatta turhaan vaatimattomuuteen - Jos tekee tietä yli 45-vuotialle naisnäyttelijöille, joilla on tyydyttävä ura ja tätä nykyä oma loko (’slot’) kesän blockbuster-paikalla, parempi myös nauttia siitä. Streepin kommentit älykkäistä, menestyneistä naisista olivat antoisia, etenkin kun ne tulivat varmasti eniten saavuttaneelta elävältä naisnäyttelijältä.
Streep kertoi niin monia mielenkiintoisia ja tärkeitä asioita elokuvien tekemisestä, ohjaajien ja työryhmän kanssa työskentelemisestä, näyttelemistekniikasta, omista vahvuuksistaan ja peloistaan, etten olisi voinut toivoa enää mitään. Pari kohokohtaa:
1. ’Looks are almost everything.’
Opiskeltuaan kolme vuotta näyttelijäntyötä saamatta yhtään realistista roolia Streep tiesi, mistä kiikasti. Kaikki ajattelivat hänet pelkkänä pitkänä blondina, aina sama suruisa ilme kasvoilla. ’I’ve tried to screw up my looks as often as I’ve could.’ Streep alkoi kohdella kasvojaan ja kehoaan tietoisesti muovattavina. Se selittää lukemattomat aksentit ja mitä erilaisimmat hahmot, joiden ensivaikutelma on usein pettävä. Anekdootti: Out of African Karenin rooliin Streep kuunteli Jeremy Ironsilta saamiaan vanhoja nauhoituksia tämän tanskalaisen lastenhoitajan puheesta.
2. Kuuluisuuteen täytyy valmistautua.
70-luvulla Streep ja silloinen kumppani John Cazale (Kummisetien Fredo) kävivät syömässä Al Pacinon seurana New Yorkin pikku-Italian ravintoloissa, ilmaiseksi. ’Al was a God to them those days.’ Se oli kuitenkin liikaa niinkin herkälle ihmiselle kuin Pacino - Streepin mukaan mies vilkuilee vieläkin jatkuvasti olkansa yli. Streep näki mitä kuuluisuus voi pahimmillaan olla ja mietti valmiiksi, mitä itse tekisi samassa tilanteessa. ’When the fame did hit me, I already had a family’. Silloin ollaan illat kotona lasten kanssa eikä kieritä punaisella matolla. Homma pysyy aina käsissä.
3. Hyvistä ohjaajista ja huonoista ohjaajista.
Kolme vuosikymmentä, lukemattomia ohjaajia. ’The best ones come to the set ridiculously overprepared, and they always have a personal connection to the story.’ Streepin mukaan parhaiden ohjaajien käsittelyssä uskaltaa päästää itsensä irti kuvauksissa, koska luottaa siihen, että ohjaaja tietää mitä haluaa ja osaa leikkauspöydällä valita ne oikeat palapelin palaset. Kyse on vertaisuudesta. Huonot ohjaajat ovat kateellisia ja se on kaikkien haitaksi. ’One actually said to me: I’ve noticed you’re talking with the other actors when I’m not there. I wish you wouldn’t do that.’
4. Kaikkien kanssa on tultava toimeen.
Toisin kuin tosielämässä, elokuvia tehdessä ympärillä pyörii jatkuvasti 350 giganttista egoa. Kaikkien kanssa on oltava kaveri, muuten hommia ei enää tulevaisuudessa irtoa. Raaka, mahdottomalta tuntuva peli.
5. Kiitos, Bob DeNiro.
Streep oli vastavalmistunut näyttelijä ja esiintyi teatterissa kun DeNiro bongasi hänet Kauriinmetsästäjään. Mutta niin olivat muutkin: jopa Christopher Walken näytteli teatteripätkässä~.
--
Cameon Sunday Morning Double Bill se ei sitten petä. [En käsitä, miten se voi olla ilmainen :O Maailmassa on hyvyyttä!] Priscilla, Queen of the Desert ja Hedwig and the Angry Inch olivat yhdessä täysosuma; Sali oli pitkästä aikaa miltei täynnä ja paikalla oli jopa parikymmenhenkinen cosplay-porukka. Oli helpottavaa nähdä ihmiset innostuneina ja vapautuneina, valmiina vastaanottamaan nelisen tuntia hopeakimalletta ja tekorintoja koleana sunnuntaiaamuna. Selitys sille, miksi pelkkä elokuvateatteriin saapuminen antaa joskus toivoa.
[Samalla penkkirivillä kanssani istui muuten noin seitsenkymppinen skottipappa, joka nauroi remakasti jokaikiselle vähänkin likaisemmalle jutulle. Taisi osata ulkoa koko pätkän~.]
Pähkinänkuoressa: Priscilla, Queen of the Desertissä kolme dragshow-artistia ja ystävystä matkaa halki Australian esiintyäkseen paikassa x. Paikka x voi olla mikä tahansa, sillä ei ole merkitystä. Tärkeintä nimittäin on -yllätys!- itse matka ja mitä sen varrelta löytää. Mitzi (Hugo Weaving) ja Felicia (Guy Pearce) ovat homoja draggareita, Bernadette (Terence Stamp) transsukupuolinen nainen. Vanhimpana ja nuorimpana Bernadette ja Felicia ovat jatkuvasti toistensa kurkuissa kiinni kun taas Mitzillä on ihan omat huolenaiheensa, jotka liittyvät niinkin merkittäviin asioihin kuin perhe ja jälkikasvu.
Matkanvarren takapajuloissa kolmikko otetaan vastaan vuoroin ihastellen ja vuoroin huomattavasti heikommin - Tuntui, että koko sali pidätti henkeään kun jokailtaiseen kotiarestiin kyllästynyt Felicia muistaa eräänä iltana trippinappikätkönsä, kiskoo mekon ylleen ja lipuu paikalliseen videovuokraamoon kyselemään rujolta äijämyyjältä että ’Do you have Texas Chainsaw Mascara?’. Blink blink. Onneksi Priscilla on melko itsetietoinen komedia, joten mitään liian ikävää ei pääse välkähtämään ruudulle.
Välittömästi elokuvan jälkeen aloin kyllä miettiä, olivatko leffan sankarittaret sittenkin stereotypian uhreja. Tiedättehän ne epäilyttävän 70-80-lukulaiselta kuulostavat tutkimukset, joiden mukaan ei-heteromiehillä esiintyy enemmän alkoholismia, huumeidenkäyttöä ja itsetuhoista käyttäytymistä kuin heteroilla? Priscillassa viina virtaa, Mitzi polttaa ketjussa, Felicia joutuu vaikeuksiin napattuaan nappejaan, jne. Päätin kuitenkin toisin. Ehkä kyse on enemmän ’Artisti maksaa!’-kliseestä kuin nimenomaan sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvästä laatikoimisesta. Että keikkabussissa pämpätään kuin huomista ei tulisikaan.
Mene ja tiedä, Priscilla sytytti koko salin täyteen tunnetta. Hahmot ovat kaikki rakastettavia, kokonaisilta tuntuvia ja maailmaa nähneitä, asut ja peruukit pelottavan massiivisia ja musiikki odotettavaa mutta ah-niin-toimivaa (Abba, anyone?). Koko elokuva on niin häpeilemättömän feel-good, ettei sitä edes huomioi ennenkuin matka on jo ohi. Näyttelijänsuorituksista sen verran, että Terence Stampin Bernadette on todellakin nainen paikallaan; pukeutuu kuin Grace Kelly ja oikuttelee kuin allekirjoittaneen äiti. Hugo Weavingia on suuri ilo nähdä pre- Matrix/LOTR/V, vaikka odotankin aina että mies vetää mustat lasit silmilleen ja alkaa ladella kauppalistaa ’Mr. Anderson’- äänellään. Feliciasta vasta lopuksi - Paras viimeisenä~.
Jos Priscilla on uutta dragia, niin Hedwig and the Angry Inch on harppaus takaisin klassisen Rocky Horrorin suuntaan silkassa fantastisuudessaan. Tarina itä-Saksassa syntyvästä pojasta, joka ottaa äidinsä nimen ja kastroi itsensä loikatakseen valoisampaan länteen on täynnä skitsofreenisia animaatioita ja tarttuvia uusia lauluja - Show on kokonaisvaltaisesti John Cameron Mitchellin, jonka alaa ovat niin ohjaus, käsikirjoitus kuin nimiroolin vetäminen täysillä ja yli [Kuinka joku voi näyttää niin paljon Juliette Lewisilta ,vahingossa? Ihmettelen vieläkin O_o].
Hedwig on glam rockpunk- fantasia glamrockpunkbändistä, yksi elämäntarina puettuna tuhansiin eri vaatteisiin (puhumattakaan peruukeista). Elokuva tuntui metaforalta transsukupuolisen muuntautumisesta askel askeleelta kohti oikeaa minäänsä. Se oli niin surullinen, mutta samalla niin täynnä suurta tunnetta. Jos elämä on toisen puolikkaansa etsimistä, mistä sitä tietää, mitä sukupuolta tai minkälainen se toinen puolikas lopulta on? Ehdottomasti katsomisen arvoinen, erityinen elävä kuva.
--
Lopuksi tunnustus: Olen alkanut saada kiksejä mielenkiintoisista asioista. Muistatteko automekaanikko Ivanin L-Koodista, sen, jonka Kit tapaa AA-kerhossa? Ostin joululomalla kakkoskauden ja olin pudota 'To me, Kit, you're a Queen' kohdassa tuolilta. Hedwigissä bändin kitaraa vinguttaa lähinnä moottoripyöräjengiläisen näköinen nainen, jolla on pitkä tumma tukka, huivi päässä ja parta. Johtopäätös: I have a thing for female facial hair? Ei, kyllä se taitaa enemmän olla se esitys, jolla Ivan ja Hedwigin skittapoju kantavat itsensä. Grr.
Ja tunnustukset jatkuvat: Priscillassa vakavia hengitysvaikeuksia aiheutti Guy Pearce, johon olen aina suhtautunut lähinnä neutraalin hyvin (kiitos L.A. Confidentalin, Mementon, Ravenouksen ja Propositionin, unohtaen viimeisimmät hutiloinnit). En katso siihen mieheen enää entisin silmin. Felicia on varmasti ylihomoin ja ylikirein hahmo koskaan, enkä puhu nyt vain puhetavasta. Piti oikein imdb:ttää, että selvisi sekin. Pearce oli nuoruudessaan kehonrakentaja. Ei millään Iso Arska- laajuudella, mutta tarpeeksi, jotta kumpaakin hauista voisi alkaa kutsua nimillä.
Eikä tässä vielä mitään, pelkkä lihasmassahan aiheuttaa meikäläisessä yhtä suuren innostuksen kuin sunnuntairistikko (...), mutta kun se verhotaan mielenräjäyttävään kolttuun, lisätään oikeat asusteet, räikeä meikki ja asennetta, niin baby, I'm on! Bernadetten sanoin: 'Just what this country needs; A cock in a frock on a rock.' Can't really disagree with that.
Edit/ Täällä sataa LUNTA!!
Edit2/ Kuinka monta kirjoitusvirhettä voi löytää yhdestä postauksesta.. Huokauksien meri. Ehkä pitäisi postata useammin, ettei tulisi sitten kerralla niin helkutisti sanottavaa, että kaikki puuroutuu. Pahoitteluni o/.
Edit3/ Muistelinkin, että piti vielä jakaa jotakin... Keanu on Spike Spiegel:
www.empireonline.com/news/story.asp