Lainaus marimekon mustavalkoraitaisesta vihosta, yönä 7-8.8

[eveniph]

"Kävin illalla yksin savukkeella tyhjällä terassilla. Kynnysmatto oli vielä paikoillaan, tuolit, pöytä ja penkki jo varastoon kannettuina. Mut melkein valtasi musertavan kevyt, surullinen raskasmielisyys. Juuri se, että onko mulla lopulta juuri mitään jäljellä. Taivas oli tumma ja oli saanut jo tumman lämpimät viileiden syysöiden värit. Sellaisten öiden, joina kuunnellaan Varjoa tai Violaa. Sellaisten öiden, joiden onni perustuu surumielisyyteen, henkilökohtaiseen elitismiin, yksinoloon, savukkeisiin, lasiin viiniä tai tummaan suklaaseen, tai muutamaan ystävään ja punaviinillä tai roseella hankittuun humalaan ja hidastunnelmaisiin jatkoihin, joilla melkein kaikki tuntuvat leijaileavan osittain muualla, ja seuraavan aamun pysähtyneisyyteen, hiljaisuuteen, siihen että herää yhden yön jälkeen äkkiarvaamatta syksy sylissään. Ei ole kyyneleitä, ei kuolemaa, vaikka ne ovat läsnä jokaisessa eleessä, niissäkin, jotka jäävät tekemättä ja huomaamatta. On vain pimeys ja valo. Ja kuitenkin jo tiesit syvällä sisimmässäsi odottaa sitä kaikkea."

Tuon kirjoitettuani nousin vielä vuoteesta, kääriydyin juuri siihen sohvalla asustelevaan valkeaa huopaan, jonka alle mummi kuoli kohta kuusi vuotta sitten, annoin yön ja musiikin virrata itseeni ja tunnustelin huulten välistä sisään ja ulos liikkuvaa savua.

Nyt aletaan elää niitä aikoja, kun pakottava tarve viettää juuri sellainen jokaiseen syksyyn kuuluva Tampere-ilta kasvaa osaksi ihoa. Sen voi lukea verisuonten hiljaisesta kohinasta.

Huomasin tänään, että elimistö ei kiitä eilisen olut- ja lakritsipainoisesta ravinnosta.

Mieliala: lopulta positiivinen yksinäisyys