Voisin puhua siitä,
kuinka ääneni tulee värisevänä ulos kehityskeskustelussa, kun esimies kysyy miten jaksan töissä, meneekö hyvin. Miten olen asettanut itsetuntoni tarkkailun alle ja kun hän tiedustelee vahvuuksiani, en osaa vastata. Jos joissakin tilanteissa osaan, on se ulkoaopeteltua, googlen ja kirjojen kanssa leikattua ja liimattua, sitä mitä joku muu haluaa kuulla, sitä mitä minä ehkä olen, mutta en oikeasti tunne sitä itse. Pyydän kääntämään sivua, helpompia kysymyksiä, miettimisaikaa, paniikin nieleskelyä palasiksi ja pois.
että muistui mieleen sitaatti
Sometimes I miss you so much I can hardly stand it.
kun istun pehmeässä nojatuolissa, jolla luultavasti haetaan rentoutumista, mutta enhän minä ikinä, tapani mukaan jännitän pohjelihasta jännitän reittä, mietin miten vaatteet on päällä miltä näytän tuon toisen, tuntemattoman, silmin, ja että näkisikö se jos valehtelisin. En valehtele. Tai luultavasti valehtelen osittain lähes aina kun avaan suuni, itselleni.
Voisin puhua siitäkin,
miten fyysistä kirjoittaminen on. Miten hengitys nousee, laskee, kiihtyy, puristan käsiä nyrkkiin kynsiä kämmeniin, unohdan istuvani jalkojeni päällä enkä kohta voi kävellä suoraan. Miten kurkkua vihloo lukea sanoja, jotka on tarkoitettu ulkopuolisten luettavaksi mutta samalla niin täysin minulle, muistatko? Minä muistan kaiken mitä ikinä minulle kerroit.
miten työkaveri huomaa käsien voimattomuustärinän ja ottaa leikillään ranteesta kiinni tasatakseen liikkeeni kun luetutan kuponkia veikkauspäätteelle, ja naurun takana sellainen pieni ele itkettää.
Siitä, että tätähän se on. Ollut vuosia. Enemmän tai vähemmän. Kun kerron itselleni olevani neiti melankolia ja klassinen introvertti jonka sosiaalisuus kuluttaa loppuun enkä mitenkään rikki, vaan ihan vain persoonana näin. Ehkä se on totta, ehkä ei, mutta vihdoin aion edes yrittää ottaa siitä selvää.
että muistui mieleen sitaatti
Sometimes I miss you so much I can hardly stand it.
kun istun pehmeässä nojatuolissa, jolla luultavasti haetaan rentoutumista, mutta enhän minä ikinä, tapani mukaan jännitän pohjelihasta jännitän reittä, mietin miten vaatteet on päällä miltä näytän tuon toisen, tuntemattoman, silmin, ja että näkisikö se jos valehtelisin. En valehtele. Tai luultavasti valehtelen osittain lähes aina kun avaan suuni, itselleni.
Voisin puhua siitäkin,
miten fyysistä kirjoittaminen on. Miten hengitys nousee, laskee, kiihtyy, puristan käsiä nyrkkiin kynsiä kämmeniin, unohdan istuvani jalkojeni päällä enkä kohta voi kävellä suoraan. Miten kurkkua vihloo lukea sanoja, jotka on tarkoitettu ulkopuolisten luettavaksi mutta samalla niin täysin minulle, muistatko? Minä muistan kaiken mitä ikinä minulle kerroit.
miten työkaveri huomaa käsien voimattomuustärinän ja ottaa leikillään ranteesta kiinni tasatakseen liikkeeni kun luetutan kuponkia veikkauspäätteelle, ja naurun takana sellainen pieni ele itkettää.
Siitä, että tätähän se on. Ollut vuosia. Enemmän tai vähemmän. Kun kerron itselleni olevani neiti melankolia ja klassinen introvertti jonka sosiaalisuus kuluttaa loppuun enkä mitenkään rikki, vaan ihan vain persoonana näin. Ehkä se on totta, ehkä ei, mutta vihdoin aion edes yrittää ottaa siitä selvää.