Se ainut kerta, kun Sho oli vihdoin spontaani
Otsikko: Se ainut kerta, kun Sho oli vihdoin spontaani
Rajoitukset: PG-13. Suoranaisesta vihjailusta.
Paritukset: Ohmiya, Sakuraiba
AN: Erittäin myöhäinen synttärionnittelu Arashin Sho "Epic Fail" Sakuraille! <3
- - -
”Sietäisitte hävetä.”
Siinä ei varmaankaan ollut mitään epäselvää, että Ninomiya Kazunari oli oman tiensä kulkija, termin varsinaisessa merkityksessä. Hän ei välittänyt muiden mielipiteistä itseään kohtaan, ei liioin pahastunut kritiikistä eikä sen pahemmin jaksanut murehtia omaakaan verbaalista ulosantiaan sen enempää. Mitäpä se muille kuului, oli hänen mottonsa.
”Molemmat.”
Nino painoi säpsähtäen leukansa vielä tiukemmin rintaansa. Sillä se täytyi hänenkin myöntää, että kun Matsumoto Jun todella kimpaantui, ei kenelläkään ollut hauskaa. Ei Ninolla itsellään, ja vielä vähemmän hänen vieressään seisovalla Ohnolla, joka - sen perusteella mitä hänen olemuksestaan saattoi lukea - olisi varmaankin jo kumartanut syvästi Junin jalkojen juureen ja painanut kasvonsa maahan, ellei pelko sille tielle jäämisestä olisi ollut niin vaarallisen tosi.
”Tajuatteko yhtään, mitä merkitystä tekemisillänne on?” Jun tivasi edelleen. Hän ei missään nimessä huutanut, mutta se olisikin ehkä ollut tässä tapauksessa armeliaampaa kuin kuunnella tuota jäykkää, hyytävän kylmää ja raskasta puheenpainoa.
”Ette varmaankaan.” Nino ja Ohno eivät saaneet edes mahdollisuutta vastata mitään. Hitaasti Jun siirsi jäisen katseensa suoraan kohti Ninoa, ja yhtäkkiä mies tunsi itsensä entistäkin pienemmäksi. ”Mitäpä se muille kuuluu, vai mitä? Mutta kyllä se kuuluu. Varsinkin, kun otetaan huomioon, missä tilassa päätätte mielivaltaisesti toteuttaa inhimillisiä tarpeitanne. Pukuhuone on yhteistä aluetta, käsitättekö?”
Nino nyökkäsi. Hänen tosin piti suorittaa kyseinen toimitus kääntäen totutusta tavasta, sillä ensin piti nostaa päätä, ennen kuin sen saattoi taas viedä rinnalle. Ohnolla sen sijaan ei riittänyt rohkeutta tähän, hän vain painui yhä enemmän kasaan. Nino oli jopa kuulevinaan pienen vingahduksen vanhemman miehen kurkunperältä.
Kuului turhautunut huokaus, kun Jun veti syvän henkäyksen ja vapautti sen sitten vavisten.
”Pitäkää vain huoli siitä, ettei tämä pääse toistumaan, onko selvä?” Jälleen uusi nyökkäys, ja Ohno alkoi hiljalleen olla vaaraksi itselleen. ”Ja olkaa vain onnellisia, että se olin nimenomaan minä, joka teidän keskeytti. Sho-kun olisi kirkuen juossut ympäri rakennusta, ja pahimmassa tapauksessa Aiba-chan olisi varmaankin saanut teille lisää yleisöä.”
Saarnan virallinen osuus oli ohi, sen Nino pystyi tulkitsemaan Junin rentoutuneemmasta olemuksesta, ja niinpä hän uskaltautui kohottamaan päätään. Jun otti pari reilua askelta häntä ja Ohnoa kohti, ensin Ninon itsensä kohdalle oikoakseen tämän nyhrääntynyttä paidankaulusta ja siirtyen myöhemmin Ohnon kohdalle.
”Menkää hetkeksi haukkaamaan happea ja rauhoittumaan,” Jun veti kapteeninsa avonaisen sepaluksen kiinni, kuin äiti tekisi lapselleen. ”Ja tulkaa nopeasti takaisin. Pyydän koreografia odottamaan kymmenisen minuuttia.” Tänä sanottuaan Jun poistui vaitonaisesti pukuhuoneesta, jättäen jälkeensä kaksi huojennuksesta romahtamaisillaan olevaa miestä.
”Minusta tuntuu, että laskin pikkuisen alleni äsken.” Ohno sanoi hyvin heikolla äänellä, joka tärisi ainakin neljän Richterin asteen edestä. Nino taputti häntä selälle ja talutti jäykän poikaystävänsä ulos pukuhuoneesta. Pikainen käväisy ulkona voisi todella olla paikallaan. Ja jos he olisivat nopeita, Jun ei varmaankaan huomaisi jos he paluumatkalla poikkeaisivat WC-tiloissa…
- - -
Hetken aikaa pukuhuoneessa oli hiirenhiljaista, aivan kuin siellä ei tosiaan olisi ollut ketään. Mutta sitten, äkkiarvaamatta, pukuhuoneen yhteydessä olevan suihkun ovi avautui ja raosta pilkisti esiin Aiba Masakin pää, joka kuumeisesti tarkkaili ympäristöä kuin pieni eläin.
”Joko he menivät, Masaki?” kuului Aiban selän takaa, ja pitkä mies uskaltautui astumaan peremmälle pukuhuoneeseen. Hänellä ei ollut lainkaan paitaa päällään, ja verkkaritkin roikkuivat niin matalalla, että niiden oli epäilemättäkin suunniteltu seuraavan paidan perässä.
”Poissa ovat, reitti on selvä.” Aiba sanoi ja hyökkäsi hyppivin askelin kohti sohvaa, jonka takana hän näki pilkottavan kadonneen paitansa, jonka hän veti nopeasti päänsä yli. Auki jääneestä suihkun ovesta ilmestyi tällä välin, kukas muukaan kuin Sho, tai ainakin osa hänestä, sillä mies ei vielä uskaltautunut näyttämään itsestään muuta kuin pään ja toisen hartian, joka melkein paistoi paljaana rajun näköisesti venytetyn t-paidan kauluksesta.
”Loistavaa!” Sho hihkaisi, ja alkoi sitten itsekin vilkuilla ympäri huonetta, edelleen oven raosta käsin. ”Ole nyt kiltti ja etsi minulle vaatteeni.”
Aiba puuskahti vetäessään nimenomaiset bokserit ulos sohvatyynyjen välistä, jonne ne olivat jollain ilveellä päätyneet (ja josta ne olivat kuin ihmeen kaupalla jääneet muiden huomaamatta).
”Ollaanpa sitä nyt yhtäkkiä häveliäitä.” Aiba piti tummaa vaatekappaletta etusormensa ja peukalonsa välissä ja kättään suoraan edessään kohti Shota, kunnes hän päästi irti ja antoi boksereiden pudota lattialle. Saman tien hän kääntyi kohti pukuhuoneen ovea.
”Saat itse hakea ne. Ihan niin kuin olisit kovin ennen näkemätön ilmestys ilman niitä.” Aiba avasi oven, saaden Shon säpsähtämään taaksepäin syvemmälle suihkuhuoneeseen. ”Ja sinähän tässä olet itse syypää tilanteeseen.”
”Se tuntui hyvältä idealta!” Sho puolustautui, katuen samalla sitä, kuinka hän kerrankin oli päättänyt olla spontaani. ”Mistä minä olisin voinut tietää että ne kaksi saisivat täsmälleen saman ajatuksen kuin minä?”
Mutta Aiba oli jo puoliksi ulkona ovesta, tosin hän vielä kääntyi katsomaan Shota. ”Jätänkin sinut sitten nauttimaan ideastasi keskenäsi. Sinun takiasi minun taukoni tuhraantui kylmässä suihkuhuoneessa piileskelyyn puolialastomana, ja minun pitäisi vielä päästä käymään vessassa.” Painokkaan lausunnon jälkeen Aiba paiskautti oven kiinni ja ainoastaan hänen kylmät askeleensa kuuluivat pitkin käytävää.
Emmittyään hetken Sho pinkaisi suihkuhuoneesta hakemaan kaivattuja alushousujaan, niska hieman kyyryssä ja pitkin askelin, kuin olisi varkaisiin lähdössä. Saatuaan itsensä taas edes välttävästi puetuksi Sho alkoi etsiskellä housujaan, jotka löytyivätkin pian sohvan alta. Matalavyötäröisiin farkkuihinsa hyppiessään Sho vielä kertaalleen sätti itseään siitä, miten oli hylännyt oman, maltillisen itsensä ja päättänyt järjestää itselleen ja Aiballe… pientä laatuaikaa. Pukuhuoneen sohvalla, tarkemmin sanoen. Mutta minkä hän sille mahtoi, että Ohnolla ja Ninolla olisi samansuuntaisia ajatuksia samalle päivälle, samaan aikaan ja samaan paikkaan?
Toisaalta, olisihan hänen pitänyt arvata, etteivät ne kaksi jänistä yhtään sen paremmin tuumastelleet, että mikä maa, mikä valuutta, kun hinku iski. Ja Shon tuurilla juuri sillä samaisella minuutilla, kun hän ja Masaki olivat juuri tyylikkäästi liukuneet kakkospesälle ja kärkkyivät kolmoselle.
Silti, Sho ei ihmettelisi yhtään vaikka Aiba ei tämän takia enää koko päivänä päästäisi häntä lähelleen. Tai edes kuluvalla viikolla. Epäilemättä Shon oli keksittävä jokin keino, millä hyvittää tämä ikävä välikohtaus. Ehkä hänen pitäisi odottaa pukuhuoneessa, jos Aiba vaikka vielä palaisi ennen harjoitussaliin menemistä, vai pitäisikö Shon itsensä läh-?
Vessaanko hän sanoi menevänsä..?
Uusi idea, entistä vaatimattomampi mutta kuitenkin, hiipi Shon tajuntaan, ja velmu virne naamallaan hän ampaisi Aiban perään, kahmaisten ohimennen mukaansa ovensuulla lojuvat kenkänsä ja hyppi ne matkanvarrella jalkaansa.
Eiköhän Aiba leppynyt, kun sai kokea nahoissaan anteeksipyynnön Sakurain tapaan (kyllä, Sho oli ylpeä keksimästään tittelistä)…
- - -
Harjoitukset päästiin aloittamaan lopulta viisitoista minuuttia myöhässä. Koreografi alkoi jo menettää kärsivällisyytensä, kun taas Junin pinna katkesi viisi minuuttia aikaisemmin. Kun Nino lopulta saapui saliin tyytyväisenä hymyillen ja vetäen perässään yhtä seesteistä Ohnoa, hän kuittasi Junin torut jo ennen niiden kuulumista sanomalla, että he vain tekivät, kuten Jun itse oli käskenyt: rauhoittuneet. Väliäkö sillä oliko se happea ulkona vai vessassa muilla avuin..?
Paria minuuttia myöhemmin saapui Aiba, joka paiskasi oven saman tien perässään kiinni ja tarpoi ärtyneen näköisenä keskelle salia, aloittaen venytellä pohkeitaan. Oven paiskauksesta syntyneen helinän lakattua Shokin uskaltautui sisään, niskat kyyryssä ja kasvot niin kovin helakasti punoittaen.
Aiba ei tosiaankaan päästänyt Shota lähelleen enää sillä viikolla.