(no subject)

[epilepsyblues]

"Minä olen yksin, Virginia ajattelee, kun mies ja nainen jatkavat matkaansa ylös mäkeä ja hän alas. Ei hän tietenkään ole yksin, ei tavalla jonka kukaan muu huomaisi, ja silti tällä hetkellä kävellessään tuulen halki kohti Quadrantin valoja, hän saattaa tuntea paholaisen läheisyyden, ja hän tietää että hän on ypöyksin jos ja kun paholainen katsoo hyväksi jälleen ilmaantua. Paholainen on päänsärky; paholainen on ääni seinän sisässä, paholainen on tummia aaltoja halkova evä. Paholainen on se lyhyt, sirkuttava ei-mikään joka oli erään rastaan elämä. Paholainen imee kaiken kauneuden maailmasta, kaiken toivon, ja kun paholainen on lopettanut, jäljellä on elävien vainajien valtakunta - iloton, tukahduttava. Juuri nyt Virginia tuntee tiettyä traagista ylevyyttä, sillä paholainen on kaikenlaista mutta ei pikkumainen eikä sentimentaalinen;  hän uhkuu tappavaa, sietämätöntä totuutta. Juuri nyt kävellessään vailla päänsärkyä, vailla ääniä, hän pystyy kohtaamaan paholaisen, mutta hänen on käveltävä eteenpäin, hän ei saa kääntyä takaisin."

- Michael Cunningham (Tunnit)