Ensimmäinen maili kotiin
Enpä oikein tiedä, onko tässä nyt vielä aihetta raportoida mitään, varsinkin kun jutusta saattaa tulla hieman negatiivinen. Tämän jutun nimi voisi olla "Kulttuurishokkeja", mutta toivottavasti mukaan mahtuu myös positiivisia asioita.
Pääsin tosiaan eilen perille kahdentoista tunnin matkustuksen jälkeen. Tämän vuoden jälkeen en varmaan kykene kutsumaan Tampereen yliopiston kampusta kampukseksi. Täällä kampus on kuin kaupunginosa, ja tämä on kuulemma vielä pieni kampus muuhun Britanniaan verrattuna.
(Välihuomautus: ajattelin yhdessä vaiheessa, että "ulkomailla en sitten rupea vaivautumaan ääkkösten kanssa, vaan jätän ne tyynesti pois. Paitsi ehkä tietyissä tapauksissa, varsinkin jos kirjoittaa kotiin. "Tanaan kavimme elaintarhassa ja naimme siella apinoita."" Sitten jossain vaiheessa tajusin, että niin, minähän vien sinne oman läppärini. En oikein tiedä mitä ajattelin, että ä- ja ö-näppäimet pitäisi luovuttaa tullissa tai jotain...)
Joka tapauksessa: varovaisesti arvioiden täytimme perille päästyämme n. 150 erilaista lomaketta, minkä jälkeen päästiin asuntolaan, jossa kurssin ajan asutaan. Oikeasti, itku meinasi tulla jo ovella. Muistaakseni viime aikoina mediassa on ollut kuvia vankiloista, jotka on ollut mukavampia. Huone on ihan OK siisti, mutta pieni kuin... En edes tiedä. 3*2 metriä = 6 neliömetriä? Toki tästä mielellään maksaa kolmetuhatta puntaa.
Seuraavaksi kurkkasin kylpyhuoneeseen, ja siellä se oli: pelkkä kylpyamme, jossa on kaksi hanaa. Ei suihkua. Ihan tosi, kuinka sellaisessa pestään hiukset? Kyllähän siinä ehkä shampoon polskii hiuksistaan, mutta entäs hoitoaine? Lasketaanko sille oma kylpy? Sanomattakin on selvää, että mun huoneessa olevassa lavuaarissa on myös kaksi hanaa. Pesullakäynti on aikamoista urheilua.
Yritän kovasti lohduttautua sillä, että tämä ei ole se asuntola, jossa varsinaisesti asun, ja että tämä Elvyn Richards kuulemma on "a bit extreme". Eilinen oli muutenkin aika vaikea, kun oli aivan poikki, uskomaton ikävä eikä tuntenut yhtään ketään. Aamulla hyvin nukutun yön jälkeen asiat vaikutti huomattavasti valoisemmilta, ja tutustuin jo illalla mukaviin tyttöihin. Kyllä tämä tästä.
Koska lupasin olla olematta täysin negatiivinen, kerron pienen tarinan Loughborough'n asukkaista:
eilen minä, amerikkalainen Mary ja hollantilainen Maria käytiin kävelyllä kaupungin keskustassa. Vähän matkan päässä kampukselta istui keskellä katua matkalaukun päällä tyttö. Hän kysyi meiltä erittäin huonolla englannilla, tiedetäänkö me, missä Blackjoku Road on. Sattuneista syistä ei tiedetty, eikä tyttö oikein saanut kerrottua, mikä on ongelma. Lopulta selvisi, että hän on ranskalainen, ja minä onnistuin kyseisellä kielellä saaman ongelman selville. Tyttönen oli siis off campus -majoituksessa, eikä tietenkään tiennyt yhtään, missä tuleva asunto oli. Omistajan puhelinnumero löytyi, mutta kukaan ei vastannut. Tyttö ei tosiaan oikein osannut englantia, mutta istui vaan rauhallisen oloisena matkalaukkunsa päällä, muut kassit ympärillään.
Lopulta me bongattiin pari akateemisen näköistä henkilöä, joilta kysyttiin osoitetta. He eivät olleet paikallisia, mutta lähtivät heti hakemaan vieressä olleesta Loughborough Collegesta jonkun joka oli. Tämä henkilö selitti meille pitkät pätkät reitistä liikenneympyrälle, jonka jälkeen vasemmalle ja liikennevalojen kohdalta kadun yli. Sitten siihen tuli toinenkin täti, joka kuuli osoitteen Blackjoku Road 19. Hän oli sitten, että hänen siskonsa asuu numero viidessätoista, ei tuo ole hyvä reitti, vaan menkää tuosta kadun yli ja sitten polkua pitkin ja niin edelleen. Mikään näistä ohjeista ei näyttänyt rekisteröityvän ranskalaistytön päässä. Tädit siinä sitten kiistelivät vähän aikaa siitä, kumpi on parempi, lyhyt vai helppo reitti, kunnes Täti Numero Kaksi totesi: "Nah, there's no use. Where'd you leave your car? Bring me the keys and I'll drop her off."
Keskustelun lopputulos oli siis se, että Kiltti Täti Ykkönen toi autonsa avaimet, autoon lastattiin tyttö pakaaseineen, ja Kiltti Täti Kakkonen heitti hänet perille. Täysin tuntemattoman ihmisen. Se oli ehkä maailman kultaisinta. Tuon jälkeen tuli heti parempi mieli.
En tosin voinut olla miettimättä, mitä tytölle tapahtui sen jälkeen. Hän ei tuntunut ymmärtävän englantia juuri lainkaan, eikä hän ole meidän orientaatiokurssilla. Miten tuollaiset ihmiset pärjäävät, kun minäkin olen aivan purjeessa paikallisen aksentin kanssa?
On myös ollut jotenkin surkuhupaisaa huomata, miten porukka klikkiytyy. Eurooppalaiset ja usalaiset yhdessä, arabit toisessa, aasialaiset kolmannessa, valtavassa ryhmässä. Arabit sentään vähän juttelee meidän kanssa, mutta aasialaiset puhuu vain keskenään omia kieliään. Eivät he kyllä tuolla tavoin saa kurssista paljoa irti, varsinkaan kun opetukseen ei kuulu mitään kieliasioita.
Samaan hengenvetoon totean toki, että jos täällä olisi joku toinen suomalainen, olisin varmaan itkien roikkunut koko eilisen tämän jalasta.
Semmoista täällä. Nyt Welcome Party kutsuu. Kirjoitelkaa toki takaisin, varsinkin jos haluatte tai ette halua olla tällä ryhmämaililistalla. On vähän vaikea arvailla, keitä kiinnostaa kuulla ja keitä ei. Lähinnä omiin vanhempiin voi luottaa, että heitä kiinnostaa, tai ainakaan ne ei voi sanoa, jos niitä ei kiinnosta...
Also: stay tuned for next week's episode with brittiläinen asuntolaruoka, kokolattiamatot and vasemmanpuoleinen liikenne!
Pääsin tosiaan eilen perille kahdentoista tunnin matkustuksen jälkeen. Tämän vuoden jälkeen en varmaan kykene kutsumaan Tampereen yliopiston kampusta kampukseksi. Täällä kampus on kuin kaupunginosa, ja tämä on kuulemma vielä pieni kampus muuhun Britanniaan verrattuna.
(Välihuomautus: ajattelin yhdessä vaiheessa, että "ulkomailla en sitten rupea vaivautumaan ääkkösten kanssa, vaan jätän ne tyynesti pois. Paitsi ehkä tietyissä tapauksissa, varsinkin jos kirjoittaa kotiin. "Tanaan kavimme elaintarhassa ja naimme siella apinoita."" Sitten jossain vaiheessa tajusin, että niin, minähän vien sinne oman läppärini. En oikein tiedä mitä ajattelin, että ä- ja ö-näppäimet pitäisi luovuttaa tullissa tai jotain...)
Joka tapauksessa: varovaisesti arvioiden täytimme perille päästyämme n. 150 erilaista lomaketta, minkä jälkeen päästiin asuntolaan, jossa kurssin ajan asutaan. Oikeasti, itku meinasi tulla jo ovella. Muistaakseni viime aikoina mediassa on ollut kuvia vankiloista, jotka on ollut mukavampia. Huone on ihan OK siisti, mutta pieni kuin... En edes tiedä. 3*2 metriä = 6 neliömetriä? Toki tästä mielellään maksaa kolmetuhatta puntaa.
Seuraavaksi kurkkasin kylpyhuoneeseen, ja siellä se oli: pelkkä kylpyamme, jossa on kaksi hanaa. Ei suihkua. Ihan tosi, kuinka sellaisessa pestään hiukset? Kyllähän siinä ehkä shampoon polskii hiuksistaan, mutta entäs hoitoaine? Lasketaanko sille oma kylpy? Sanomattakin on selvää, että mun huoneessa olevassa lavuaarissa on myös kaksi hanaa. Pesullakäynti on aikamoista urheilua.
Yritän kovasti lohduttautua sillä, että tämä ei ole se asuntola, jossa varsinaisesti asun, ja että tämä Elvyn Richards kuulemma on "a bit extreme". Eilinen oli muutenkin aika vaikea, kun oli aivan poikki, uskomaton ikävä eikä tuntenut yhtään ketään. Aamulla hyvin nukutun yön jälkeen asiat vaikutti huomattavasti valoisemmilta, ja tutustuin jo illalla mukaviin tyttöihin. Kyllä tämä tästä.
Koska lupasin olla olematta täysin negatiivinen, kerron pienen tarinan Loughborough'n asukkaista:
eilen minä, amerikkalainen Mary ja hollantilainen Maria käytiin kävelyllä kaupungin keskustassa. Vähän matkan päässä kampukselta istui keskellä katua matkalaukun päällä tyttö. Hän kysyi meiltä erittäin huonolla englannilla, tiedetäänkö me, missä Blackjoku Road on. Sattuneista syistä ei tiedetty, eikä tyttö oikein saanut kerrottua, mikä on ongelma. Lopulta selvisi, että hän on ranskalainen, ja minä onnistuin kyseisellä kielellä saaman ongelman selville. Tyttönen oli siis off campus -majoituksessa, eikä tietenkään tiennyt yhtään, missä tuleva asunto oli. Omistajan puhelinnumero löytyi, mutta kukaan ei vastannut. Tyttö ei tosiaan oikein osannut englantia, mutta istui vaan rauhallisen oloisena matkalaukkunsa päällä, muut kassit ympärillään.
Lopulta me bongattiin pari akateemisen näköistä henkilöä, joilta kysyttiin osoitetta. He eivät olleet paikallisia, mutta lähtivät heti hakemaan vieressä olleesta Loughborough Collegesta jonkun joka oli. Tämä henkilö selitti meille pitkät pätkät reitistä liikenneympyrälle, jonka jälkeen vasemmalle ja liikennevalojen kohdalta kadun yli. Sitten siihen tuli toinenkin täti, joka kuuli osoitteen Blackjoku Road 19. Hän oli sitten, että hänen siskonsa asuu numero viidessätoista, ei tuo ole hyvä reitti, vaan menkää tuosta kadun yli ja sitten polkua pitkin ja niin edelleen. Mikään näistä ohjeista ei näyttänyt rekisteröityvän ranskalaistytön päässä. Tädit siinä sitten kiistelivät vähän aikaa siitä, kumpi on parempi, lyhyt vai helppo reitti, kunnes Täti Numero Kaksi totesi: "Nah, there's no use. Where'd you leave your car? Bring me the keys and I'll drop her off."
Keskustelun lopputulos oli siis se, että Kiltti Täti Ykkönen toi autonsa avaimet, autoon lastattiin tyttö pakaaseineen, ja Kiltti Täti Kakkonen heitti hänet perille. Täysin tuntemattoman ihmisen. Se oli ehkä maailman kultaisinta. Tuon jälkeen tuli heti parempi mieli.
En tosin voinut olla miettimättä, mitä tytölle tapahtui sen jälkeen. Hän ei tuntunut ymmärtävän englantia juuri lainkaan, eikä hän ole meidän orientaatiokurssilla. Miten tuollaiset ihmiset pärjäävät, kun minäkin olen aivan purjeessa paikallisen aksentin kanssa?
On myös ollut jotenkin surkuhupaisaa huomata, miten porukka klikkiytyy. Eurooppalaiset ja usalaiset yhdessä, arabit toisessa, aasialaiset kolmannessa, valtavassa ryhmässä. Arabit sentään vähän juttelee meidän kanssa, mutta aasialaiset puhuu vain keskenään omia kieliään. Eivät he kyllä tuolla tavoin saa kurssista paljoa irti, varsinkaan kun opetukseen ei kuulu mitään kieliasioita.
Samaan hengenvetoon totean toki, että jos täällä olisi joku toinen suomalainen, olisin varmaan itkien roikkunut koko eilisen tämän jalasta.
Semmoista täällä. Nyt Welcome Party kutsuu. Kirjoitelkaa toki takaisin, varsinkin jos haluatte tai ette halua olla tällä ryhmämaililistalla. On vähän vaikea arvailla, keitä kiinnostaa kuulla ja keitä ei. Lähinnä omiin vanhempiin voi luottaa, että heitä kiinnostaa, tai ainakaan ne ei voi sanoa, jos niitä ei kiinnosta...
Also: stay tuned for next week's episode with brittiläinen asuntolaruoka, kokolattiamatot and vasemmanpuoleinen liikenne!