Tytt

[emittchi]

The window panes were weeping. It was too dark to quite see it, but she knew anyway, because of the black drops dripping on the window sill. She had first seen it happen in her own room some days - perhaps weeks, the concept of time seemed so very blurred to her - ago, and had been strangely delighted by the sight. "It's just dust", her brother

Comments

Pirunnyrkki

[arkangeli]

On pelottavaa, miten helppoa oli ajelehtia peruskoulun ja vielä lukionkin läpi. Ei tarvinnut olla päämäärää, tai oppia asioita isoissa mittakaavoissa. Oppitunti, päivä, viikko, jakso, lukukausi, vuosi kerrallaan, ilman hikeä, verta tai kyyneleitä. Sitten tuli ylioppilaskirjoitukset, jotka eivät enää sopineetkaan samaan kuvioon. Tuli paniikki, mutta siltikään en saanut itseäni tekemään tarpeeksi työtä, näkemään tarpeeksi vaivaa. Sama toistui pääsykokeiden kohdalla. Äkkiä olinkin "suojatyöpaikassa," vaikken ollut vielä aloittanutkaan todellista opiskelua. En päässyt opiskelemaan sinne, mihin todella halusin, mutten jaksanut nähdä vaivaa korjatakseni tilannetta. Jossain pään sisällä joku aina välillä huutaa, että aika vie minut koko ajan kauemmas mahdollisesta valinnasta. Mutta on helpointa kävellä tietä eteenpäin niin kauan, että tulee risteys, josta kykenee kääntymään kumpaan tahansa suuntaan. Sitten voi valita paremman, tai kahdesta pahasta pienemmän, ja uskotella itselleen, että tätä oikeasti halusikin. En tiedä, ehkä sillä ei ole väliä, jos vain saa itsensä uskomaan?

Mutta joskus tuntuu hyvin pitkälti samalta, kuin mitä kirjoituksestasi olin ymmärtävinäni. Hukkaan heitetyt mahdollisuudet, peruuttamattomat(?) epäonnistumiset. Taistelutahdon menetys ja väsynyt olosuhteiden myöntäminen, joskaan ei hyväksyntä. Ja jotenkin aina, kun elämässä tuntuu pääsevän niskan päälle, huomaakin saavuttaneensa jotain, jonka menettäminen luo kipua, tai jonka arvo himmenee kun sen on saanut.

Ja sitten on vielä muut ihmiset. Ne, jotka tuntee pettävänsä pärjäämättömyydellään ja ne, jotka syystä tai toisesta pettävät. Usein kyseessä on samat ihmiset, kunnes elämässä on vyyhti katumusta, syytöstä ja syyllisyyttä, jota ei osaa avata. Perhe on tässäkin pahin, sillä oman perheen kieltäminen on aina valinta, heitä ei kai voi vain unohtaa kuten ystäviä, joita ei enää halua.

Tiedän, miten ahdistavaa on kun äiti alkaa seurustella uuden miehen kanssa. Etenkin, jos mies on täydellinen kusipää, noin kauniisti sanottuna. Kaipa sitä lapsena kestää kaikennäköistä, mutta toista kahtatoista vuotta en kyllä entistä isäpuoltani katsoisi. En edes halua tietää paljoa syistä, joiden takia vanhempani erosivat tai äitini meni uusiin naimisiin, mutta pelkään että osa niistä on varsin raadollisia.

Tämän kaiken pointti on varmaan se, että ihminen kestää paljon asioita, ja tekee paljon virheitä. Pitäisi vielä tajuta, mitä virheilleen voi tehdä, ja tehdä se. Mutta usein kestäminen, hiljainen hampaiden pureminen on niin pirun paljon helpompaa. Status Quo tarvitsee kuitenkin vain kestää, kun taas muutoksen eteen täytyy ponnistella. Minen tiennyt, että menneet ja tulevat opiskelusi ja perheesi aiheuttavat sinulle noin paljon tuskaa ja surua. Olisin voinut kertoa aiemminkin, että minulla on osittain samankaltaisia ongelmia, mutta ei minulla silti niihin mitään ratkaisuja ole. Eikä tieto yhteisestä murheesta edes välttämättä helpota oloa. Voin tietysti sanoa, että sinun arvosi minulle ei riipu mitenkään siitä, mitä saavutat ylioppilaskirjoituksissa, yliopistossa tai työmarkkinoilla. Uusliberaalit saavat tunkea sellaisen arvomaailman minne haluavat. Toivottavasti se helpottaa, edes joskus. Ei siitä tietty laskuja maksaessa tai opinto-ohjaajan kanssa puhuttaessa paljoa lämpöä saa.

Voisin myös sanoa, että jos Tony Soprano syö Prozacia, kuka vaan voi syödä sitä, mutta se olisi vähän kornia.

Jag ska kasta allt när jag går, fräta bort allting med thinner.

[emittchi]

Kiitos. Et arvaakaan kuinka paljon oloni helpottui, kun minulle selvisi, että sinä olet yhtä lailla ahdistunut aivan samoista jutuista. Ei kovin reilua ehkä, mutta totta kuitenkin.
Ja sitäkin epäkiitollisempaa minulta olla vastaamatta... mutta tuo oli niin hyvin kirjoitettu ja prikulleen miltä minusta tuntui, etten oikein osannut kirjoittaa mitään vastauksen arvoista. Joka tapauksessa kirjoituksesi auttoi minua paljon ja siitä kiitos.

Tällaisia keskusteluja olisi ihan påp toisinaan käydä ihan livenäkin, mutta jostain syystä ei koskaan tule puhuttua. Jos joskus alkaa ahdistaa ja kaipaat seuraa, soita niin tulen teelle. Tosin teetä vois muutenkin juoda taas joskus. Viettää iltaa ilman animea. Ja ompelemista. Ja muuta sählinkiä. (Enkä minä vieläkään saanut kirjoitettua tuohon juttuusi järkevää vastausta. Ohwell.)

[arkangeli]

Luin nyt uudelleen tuon viimevuotisen kirjoituksesi ja vastaukseni siihen, mieleeni palautui kuinka minun oli tarkoitus kommentoida vielä pidemmin sitä mitä kirjoitit perhesuhteistasi. En sitten kuitenkaan pystynyt, johtuen jostakin omituisesta päänsisäisestä lukosta, jonka logiikalla et oikeasti tunne säälinsekaista häpeää perheenjäsenistäsi niin kauan kuin olet aiheesta hiljaa.

Olen iloinen, että olosi helpottui, todellakin. Mietin aikanaan pitkään kannattaako minun postittaa kirjoittamaani kommenttia - pelkäsin sinun käsittävän sen "Tunnen tuskasi sisko, voit siis lakata murehtimasta koska muillakin on ongelmia" -tyylisenä, tai vain missaavan kirjoituksesi pointin.

Ajattelin toki joskus puhua kanssasi asiasta ihan livenäkin, mutta silloinkin olisin osannut vain puhua kouluun liittyvistä asioista, enkä ollut varma olisitko nähnyt punaista jos olisin selittänyt kuinka ankeaa kemian lukeminen on, kun olin kuitenkin hakenut sinne ja lisäksi vielä sisällä yliopistossa, jossa voisin lukea lähes mitä haluaisin. Ja mistään opiskeluahdistusta intiimimmistä asioista minen jostain syystä vain oikein osaa puhua. Ja halaaminenkin on kömpelöä. ;)

Tää ei sit ollut mikään oh woe me, olenpas huono ihminen kommentti, vaan lähinnä liian rönsyilevästi kirjoitettu pohdiskelu. Pointti oli varmaan se, että...

Joo, kirjoittaminen on kivaa.