Lacan Never Was My Homie
Uudella Feministinen kuva-analyysi -kurssilla tiistaina kaikki tuntuivat olevan vähintään maistereita. Lacan on niiden homie. Tunsin olevani alempana kuin se yksi tyttö, joka tunnusti opiskelevansa antropologiaa ensimmäistä vuotta. Silti jopa hän kehtasi sanoa olevansa liekeissä. Minä en ikinä voisi sanoa mitä Irigaray minulle merkitsee. Kaikki tutut kurssilta olivat melkein poissa.
Ajoittain tunne siitä, että kuuluu ja on oikeassa paikassa on vahvempi. Esimerkiksi silloin, kun satunnaisena viikonpäivänä avaa Unioninkatu 34:n oven ja samalla sieltä tulee ulos tyttö, jonka kanssa on istunut peruskursilla eturivissä ja se tyttö moikkaa. Tai silloin, kun poika, jonka kanssa on istunut takarivissä, kävelee lauantai-iltana klubilla ohitse ja moikkaa. Ens kerralla meen ehkä juttelee!
Siitä tulee tällaiselle koulukiusatulle nörtille, eksistentialistisesti haahuilevalle ja ujolle outo, lämmin tunne. Että hitto, olenko sitten sen arvoinen.
Toisaalta, mitä sitten, jos joku moikkaakin? Ääh.
Seuraa jatko-osa, jonka nimi on Olemme tuttuja, entä sitten.