Tänään Ymmärsin Ajatuksen Suurelta Ranskalaiselta Filosofilta
Oho, olin tänään pienryhmätunnillani (vain 10 minuuttia myöhässä) ja oikeasti luulen, että ymmärsin jotain Deleuzesta! Ranskalainen nykyfilosofia, kuten filosofia yleensäkin, on minusta aina tuntunut jotenkin todellisuusvieraalta ja turhalta, vähän sellainen kiva juttu -tyyppiseltä aineelta, jonka ymmärtäminen on sitä paitsi kausaliteetteihin mieltyneiltä aivoiltani aina ponnistus ja ajatustyötä vaativaa.
Ranskalaiset ovat pyhä painajaiseni. Ei riitä, että ne kirjoittavat ranskaksi, mikä tarkoittaa, etten koskaan selviä alkuperäistekstistä, vaan joudun turvautumaan käännökseen, ne kirjoittavat myös neljän sivun virkkeitä eivätkä harrasta välimerkkiä. Kirjallisuustoimittaja on Ranskassa luultavasti maan aliarvostetuin ammatti, sillä niitä ei taida olla siellä yhtään. Vihaan intertekstuaalisia viitteitä. Ärsyynnyn ranskalaisten fallo- ja gallosentrismistä. Entä se tarkoituksellinen hankaluus! Olen melkein vakuuttunut, että olen tuomittu koskaan ymmärtämään ranskalaista teoretisointia, sillä en valitettavasti ole saanut koulutustani siellä. Pyhä kolminaisuus - Foucault, Lacan ja Derrida - tuottavat erityistä pahoinvointia. Tuntuu, että aivoni heiluvat joka kerta, kun kuulen nimetkin (lausun muuten aina "fukoo", mutta "lakan" ja "derridaa"). Ja nykyään niitä nimiä kuulee joka luennolla (eri tavoin äännettyinä). En väitä, että ymmärsin Deleuzen ajattelusta ammentaneilta Rosi Braidottin tai Elizabeth Croszin teorioita, tosin - jos teoriaa oikeasti edes oli olemassakaan.
En myöskään halua valittaa vakavissani. Tämä on miellyttävää, antoisaa nurkumista.
Tavallaan tuska on masokistista, koska tiedän, että vaihtoehto aivojensa nyrjäyttämisellä ja sille, että lukee saman virkkeen kolmeen-neljään kertaan unohtaen kolmasti, mistä virkkeen alussa oli kysymys, on niin paljon painostavampi. Voisin viettää loppuelämäni yrittämättäkään haastaa itseäni muualla kuin motoriikan alalla (käsityötieteen laitoksella) tai päässälaskun nopeudessa. Voisin olla niitä ihmisiä, jotka allergisoivat itsensä sanoille kuten affekti tai konstruktio. Vaihtoehdot ovat minun painajaiseni, joiden ajatteleminenkin itkettää. Ahdistaisi olla joku sellainen. Eikä pelko siitä, ettei minulle olekaan mitään muuta kuin päässälaskua ole niin kaukana.
Mutta tänään Ymmärsin Ajatuksen Suurelta Ranskalaiselta Filosofilta.
Olin niin onnellinen, että loppupäivä meni töissä kevyesti kuin kolibrilla. Palkitsin ruokakaupassa itseäni uudella Elle Interiörillä, jota olen katsellut stooalaisena palkkapäivästä lähtien.
Ranskalaiset ovat pyhä painajaiseni. Ei riitä, että ne kirjoittavat ranskaksi, mikä tarkoittaa, etten koskaan selviä alkuperäistekstistä, vaan joudun turvautumaan käännökseen, ne kirjoittavat myös neljän sivun virkkeitä eivätkä harrasta välimerkkiä. Kirjallisuustoimittaja on Ranskassa luultavasti maan aliarvostetuin ammatti, sillä niitä ei taida olla siellä yhtään. Vihaan intertekstuaalisia viitteitä. Ärsyynnyn ranskalaisten fallo- ja gallosentrismistä. Entä se tarkoituksellinen hankaluus! Olen melkein vakuuttunut, että olen tuomittu koskaan ymmärtämään ranskalaista teoretisointia, sillä en valitettavasti ole saanut koulutustani siellä. Pyhä kolminaisuus - Foucault, Lacan ja Derrida - tuottavat erityistä pahoinvointia. Tuntuu, että aivoni heiluvat joka kerta, kun kuulen nimetkin (lausun muuten aina "fukoo", mutta "lakan" ja "derridaa"). Ja nykyään niitä nimiä kuulee joka luennolla (eri tavoin äännettyinä). En väitä, että ymmärsin Deleuzen ajattelusta ammentaneilta Rosi Braidottin tai Elizabeth Croszin teorioita, tosin - jos teoriaa oikeasti edes oli olemassakaan.
En myöskään halua valittaa vakavissani. Tämä on miellyttävää, antoisaa nurkumista.
Tavallaan tuska on masokistista, koska tiedän, että vaihtoehto aivojensa nyrjäyttämisellä ja sille, että lukee saman virkkeen kolmeen-neljään kertaan unohtaen kolmasti, mistä virkkeen alussa oli kysymys, on niin paljon painostavampi. Voisin viettää loppuelämäni yrittämättäkään haastaa itseäni muualla kuin motoriikan alalla (käsityötieteen laitoksella) tai päässälaskun nopeudessa. Voisin olla niitä ihmisiä, jotka allergisoivat itsensä sanoille kuten affekti tai konstruktio. Vaihtoehdot ovat minun painajaiseni, joiden ajatteleminenkin itkettää. Ahdistaisi olla joku sellainen. Eikä pelko siitä, ettei minulle olekaan mitään muuta kuin päässälaskua ole niin kaukana.
Mutta tänään Ymmärsin Ajatuksen Suurelta Ranskalaiselta Filosofilta.
Olin niin onnellinen, että loppupäivä meni töissä kevyesti kuin kolibrilla. Palkitsin ruokakaupassa itseäni uudella Elle Interiörillä, jota olen katsellut stooalaisena palkkapäivästä lähtien.