Tuntematon Sotilas / The Unknown Soldier
We spent the weekend in Stockholm and saw Einstürzende Neubauten in Berns salonger. I'll write more about that tomorrow.
Tonight a Finnish theatre review. This play is a modernized version of Väinö Linna's book The Unknown Soldier. The premiere of this version was at Finnish National Theatre towards the end of 2007 and we saw it now in April.
I'm glad they've added dates for the autumn semester. I would heartily recommend this to anyone.
Really impressive and heart gripping.
I'll write the review in Finnish only.
- - - - - -
Oltiin tässä välissä Tukholmassa viikonloppu, siitä myöhemmin lisää.
Nyt Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaamasta Tuntemattomasta sotilaasta muutama sana.
Näytelmä on siis ajankohtaistettu versio Väinö Linnan kirjasta Tuntematon sotilas. Ensi-ilta oli ennen joulua, ja me nähtiin tämä näytelmä siis nyt huhtikuun alkupuoliskolla.
Olen todella iloinen, että päivämääriä on lisätty syksylle. Voin suositella tätä versiota koko sydämestäni kenelle vain. Todella vaikuttava ja sydäntä koskettava.
En halua paljastaa liikaa, koska itse olin iloinen, että nähtiin näytelmä sen jälkeen kun isoin kohu oli laantunut ja olin unohtanut ne jutut, joista silloin joulun alla kohistiin. Me ostettiin liput helmikuussa, ja sen jälkeen ei ole kirjoiteltu enää lehdissä näytelmästä, joten olin unohtanut yksityiskohdat ja kaikki tuli sitten tuoreena yllätys-elämyksenä. Sitä toivon muillekin, jotka ette vielä ole nähneet tätä produktiota.
Siksi pysyn erossa yksityiskohdista ja kerron yleisistä teemoista ja tunteista, joita näytelmä minussa herätti.
Teemoja oli valtavasti. Olen varma, että jokainen löytää näytelmästä sellaisia lankoja, ajatustenherättäjiä, joita lähtee seuraamaan. Ja kuten modernissa versiossa voi olettaa, ne tärkeimmät näytelmän herättelemät ajatuspolut voivat olla toiselle katsojalle yhtä, toiselle toista.
Itseäni koskettivat näyttelijöiden kasvot, jotka tulivat lähelle kuin elokuvascreenin mustavalkoisessa lähikuvassa. Ilmeitä jäi mieleen, pelokkaita, epävarmoja, kysyviä, kerjääviä, halveksivia, pirullisia. Mieleen jäi tällä kertaa näyttelijäsuorituksista päällimmäisenä Lammion kylmyys, jonka Antti Luusuaniemi teki mieleenpainuvan hienosti. Miehillä oli erilaiset reaktiot kuoleman läheisyyteen. Lammiolla se oli heikompien simputtaminen. Se tuli uskottavasti esiin.
Toinen polku jota jäin miettimään oli aika-asetelma. Silloiset nuoret miehet ja nykyiset. Eivät ne pojat silloin olleet sen jalompia, tai toisaalta eivät ne pojat tänään ole sen pinnallisempia. Mutta toiset ovat päässeet helpommalla, kun edelliset antoivat nuoruutensa, monet kaikkensa. Näytelmässä leikitellään myös ajatuksella, miten tämän meidän ajan Suomen nuoret suhtautuisivat asemasotaan jossakin korvessa, jos yllättäen heidät sinne siirrettäisiin. Tilanteen vakavuus ei ehkä valkenisi ennen kuin on liian myöhäistä. Me ollaan saatu elää melko pitkälle kulttuurissa, missä kaikki vakava onkin vain leikkiä, kuolema vain fiktiota ja peliä, joka loppuu kun halutaan.
Sodan kokeneella sukupolvella se oli toisin.
Kolmas koskettava juttu oli yleisinhimillisyys, joka tuli tässä näytelmässä hienosti esiin varsinkin ainoan naispuolisen näyttelijän kautta. Niin venäläinen kuin suomalainenkin nainen itkee, rakastaa, riemastuu, flirttailee, toivoo parasta ja tuntee luopumisen tuskan. Juhlii pää pystyssä kun siihen on mahdollisuus ja koettaa pysyä vahvana ja rohkaista omiaan. Kokee tappamisen mielettömyyden ja kaipaa sydämessään rauhaa.
Minttu Mustakallio oli varmasti uljas raskaana olevana Suomi-Neitona.
Mutta ei Meri Nenonen jäänyt huonommaksi, ainakin me oltiin todella vaikutettuja siitä miten hän teki tämän moniulotteisen naisen kaikkien miesten keskelle.
Tekniikkaa on hyödynnetty hienosti läpi näytelmän. Lähikuvat, joista jo mainitsinkin, olivat mielettömän hieno juttu, jo ensimmäinen niistä, Johannes Korpijaakko pelosta huohottavana nuorena sotilaana, iski silmiin vedet.
Sen jälkeen en kyllä ehtinyt itkeä, koska esitys tempaisi täydellä adrenaliinilla mukaansa. Kesällä Suomenlinnan Tuntemattomassa liikutuin varmasti enemmän, mutta molemmat versiot Väinö Linnan kansalliseepoksesta koskettivat, eikä niitä tarvitsekaan verrata toisiinsa.
Tunnen saaneeni todella paljon, kun olen 10 kk sisällä saanut nähdä ne molemmat.
Näitä kumpaakaan teatterikokemusta en tahtoisi antaa pois.
Koen että ne ovat opettaneet arvostamaan sodan kokenutta sukupolvea. Ja samalla puhuttelevat omasta tämän päivän yhteiskunnallisesta ja inhimillisestä vastuusta.
Lopuksi pätkä Smedsin sanoista Kansallisteatterin kotisivulta:
Maailma on kovin erilainen vuonna 2007 kuin se oli vuonna 1954 tai toisen maailmansodan aikaan. Tästä faktasta lähdetään, että maailma on toinen, peruuttamattomasti toinen tänään kuin ennen.
Mutta siitä voi olla varma, että ohjaukseni tekee kunniaa Linnalle, hänen yhteiskunnalliselle eleelleen.