Tien näyttäjäni
Lamppuni, se seuraa minua. Vaikka olen sille niin monta kertaan sanonut että palaisi paikallensa, kuitenkin aina vaan se seuraa minua. HUS SIITÄ kivahdan. Lampun loiste sammuu. Hymyni herahtaa kasvoilleni ja jatkan matkaani.
Se seuraa minua edelleen. En näe sitä, mutta olisihan se sula mahdottomuus, että yli kaksi ja puolimetrinen katulamppu liikkuisi äänettömästi. Sanomatta sanakaan jatkan matkaani puiston halki.
On harmi ettette näe lamppuani, sillä se on oikein kaunis yksilö. Se on erittäin vanha, luultavasti 1800-luvun puolivälistä jopa. Sillä on musta maali peitteenä ja epäilen, että se on valurautaa. Eilen jopa maalasin sen, kun huomasin ruostetta sen pinnalla. Se on hieman aikaa nähnyt ja sen huomaa sen silmille pistävistä klommoista. Olen yrittänyt kysellä siltä, että mikä on aiheuttanut ne. Mutta lamppuni ei ole suostunut kertomaan, se on nähkääs erittäin hiljaista sorttia.
Lamppuni on ehkä ennemminkin lyhty, sillä valo ei tule nykyään käytettävistä hehkulampuista, vaan siinä palaa vanhan ajan liekki hieman likaisten lasien takaa. Se on kuin viesti menneisyydestä, jota en ymmärrä. Joka aamu lyhty seisoo, niin kuin muutkin lyhdyt ja lamput tien varressa. Mutta tämä lamppu odottaa minua, eikä aikaa jolloin se menisi rikki ja lähetettäisiin kaatopaikalle niin, kuin ne lamput joilla ei ole ketään ketä seurata.
Olen miettinyt sitä että miksei kukaan näe komeaa lyhtyäni. Mietin sitä npitkään ja hartaasti ja olen tullut siihen tulokseen, että jokaisella ihmisellä on oma valonsa, joka seuraa ja välillä kulkee edellä pimeässä. Ehkäpä lamput ovat turvaamassa meidän matkaamme, kun emme tiedä mitä tehdä silloin, kuin kuljemme, kohti tuntematonta tulevaisuutta. Lamppuni ilmestyi vain pari päivää sitten, aluksi vieroksuin sitä, jopa pelkäsin. Mutta nyt siitä on tullut paras ystäväni, joka ei kuitenkaan paljoa tuhise. Kaipa jokainen näkee lamppunsa joskus, en voi sitä tietää. Minusta tuntuu, että lampun näkeminen on ihmisten yksityisasia, siksi en ole kenenkään kanssa siitä jutellut. Ehkäpä en huomenna enää näe lyhtyäni. Se tietää milloin on sen aika kadota. Ja vaikken huomenna aamulla näkisikään sitä taloni edustalla, uuden katulampun vieressä, tiedän että se on siinä. Tiedän, että se seuraa minua kaikkialle ja tulee taas näkyviin, kun olen pahasti eksyksissä.
Se seuraa minua edelleen. En näe sitä, mutta olisihan se sula mahdottomuus, että yli kaksi ja puolimetrinen katulamppu liikkuisi äänettömästi. Sanomatta sanakaan jatkan matkaani puiston halki.
On harmi ettette näe lamppuani, sillä se on oikein kaunis yksilö. Se on erittäin vanha, luultavasti 1800-luvun puolivälistä jopa. Sillä on musta maali peitteenä ja epäilen, että se on valurautaa. Eilen jopa maalasin sen, kun huomasin ruostetta sen pinnalla. Se on hieman aikaa nähnyt ja sen huomaa sen silmille pistävistä klommoista. Olen yrittänyt kysellä siltä, että mikä on aiheuttanut ne. Mutta lamppuni ei ole suostunut kertomaan, se on nähkääs erittäin hiljaista sorttia.
Lamppuni on ehkä ennemminkin lyhty, sillä valo ei tule nykyään käytettävistä hehkulampuista, vaan siinä palaa vanhan ajan liekki hieman likaisten lasien takaa. Se on kuin viesti menneisyydestä, jota en ymmärrä. Joka aamu lyhty seisoo, niin kuin muutkin lyhdyt ja lamput tien varressa. Mutta tämä lamppu odottaa minua, eikä aikaa jolloin se menisi rikki ja lähetettäisiin kaatopaikalle niin, kuin ne lamput joilla ei ole ketään ketä seurata.
Olen miettinyt sitä että miksei kukaan näe komeaa lyhtyäni. Mietin sitä npitkään ja hartaasti ja olen tullut siihen tulokseen, että jokaisella ihmisellä on oma valonsa, joka seuraa ja välillä kulkee edellä pimeässä. Ehkäpä lamput ovat turvaamassa meidän matkaamme, kun emme tiedä mitä tehdä silloin, kuin kuljemme, kohti tuntematonta tulevaisuutta. Lamppuni ilmestyi vain pari päivää sitten, aluksi vieroksuin sitä, jopa pelkäsin. Mutta nyt siitä on tullut paras ystäväni, joka ei kuitenkaan paljoa tuhise. Kaipa jokainen näkee lamppunsa joskus, en voi sitä tietää. Minusta tuntuu, että lampun näkeminen on ihmisten yksityisasia, siksi en ole kenenkään kanssa siitä jutellut. Ehkäpä en huomenna enää näe lyhtyäni. Se tietää milloin on sen aika kadota. Ja vaikken huomenna aamulla näkisikään sitä taloni edustalla, uuden katulampun vieressä, tiedän että se on siinä. Tiedän, että se seuraa minua kaikkialle ja tulee taas näkyviin, kun olen pahasti eksyksissä.