Tässä minä haluan olla
Tässä minä haluan olla
Hiljainen rapina herättää minut. On aikoja, jolloin voin nukkua missä vain, enkä herää yhteenkään ääneen, mutta nyt ei ole sellainen aika. Rapina jatkuu ja hiljenee sitten hetkeksi. Kohta se jatkuu, pysähtyäkseen taas uudelleen. Nousen ylös mahdollisimman äänettömästi ja hiivin olohuoneeseen, josta tiedän äänen kuuluvan.
Hän istuu sohvalla, käpertyneenä pieneksi keräksi huovan alle. Lattialla on hujan hajan karkkipapereita ja suklaan kääreitä. Hänen poskillaan näkyy itkemisen jälkiä, silmät tuijottavat suoraan eteenpäin. Hitaasti ne kuitenkin kääntyvät kohtaamaan minun katseeni. Värähdys.
Katselen häntä jonkin aikaa, antaen hänelle aikaa totutella läsnäolooni. Tiedän, että hän unohtaa toisinaan minun olevan paikalla. Ja ymmärrän sen. Jos en ymmärtäisi, en luultavasti olisi enää täällä.
”Tiedätkös, olisit voinut jättää minullekin jotain”, huomautan viimein, vilkaisten merkitsevästi roskia lattialla. Näen heikon hymyn hiipivän hänen huulilleen. Voisin melkein kiljaista riemusta, mutta se ei oikeastaan kuulu tapoihini. Rakastan hänen hymyään, mutta viime aikoina se on ollut piilosilla, suorastaan vältellyt minua. Nyt hän kuitenkin hymyilee. Se on pieni, värjyvä hymy, mutta hymy kuitenkin.
”Anteeksi”, hän kuiskaa, edelleen hymyillen. Yksinäinen kyynel vierähtää hänen silmäkulmastaan, mutta enää hän ei näytä niin surulliselta. Ehkä läsnäoloni todella auttaa.
”Ei se mitään”, vastaan hänelle ja astun askeleen eteenpäin. Ja sitten toisen, hetken päästä kolmannenkin. Lähestyn häntä. Kierrän epäröiden sohvan ja istahdan hänen viereensä. Pitkän aikaa me vain istumme siinä, kuunnellen yötä. Jossain vaiheessa hän on siirtynyt hiukan, niin että huopa on luisunut osittain minunkin päälleni.
Hän nojaa eteenpäin, varovasti. Aivan kuin pelkäisi minun huomaavan. Kun en kuitenkaan reagoi mitenkään, hän painaa päänsä olalleni.
”Tiedätkö mitä?” hän kysyy hiljaa hetken kuluttua, pää edelleen olallani.
”No mitä?”
”Voisin melkein tottua tähän. Meihin. Sinuun.”
”Se on hyvä.”
”Niin on. Ja tajusin sen vasta nyt.”
Hän nukahtaa siihen. Minä valvon vielä, kuunnellen hänen hengitystään ja mietin, että tässä on hyvä olla. Tässä minä haluan olla.
Hiljainen rapina herättää minut. On aikoja, jolloin voin nukkua missä vain, enkä herää yhteenkään ääneen, mutta nyt ei ole sellainen aika. Rapina jatkuu ja hiljenee sitten hetkeksi. Kohta se jatkuu, pysähtyäkseen taas uudelleen. Nousen ylös mahdollisimman äänettömästi ja hiivin olohuoneeseen, josta tiedän äänen kuuluvan.
Hän istuu sohvalla, käpertyneenä pieneksi keräksi huovan alle. Lattialla on hujan hajan karkkipapereita ja suklaan kääreitä. Hänen poskillaan näkyy itkemisen jälkiä, silmät tuijottavat suoraan eteenpäin. Hitaasti ne kuitenkin kääntyvät kohtaamaan minun katseeni. Värähdys.
Katselen häntä jonkin aikaa, antaen hänelle aikaa totutella läsnäolooni. Tiedän, että hän unohtaa toisinaan minun olevan paikalla. Ja ymmärrän sen. Jos en ymmärtäisi, en luultavasti olisi enää täällä.
”Tiedätkös, olisit voinut jättää minullekin jotain”, huomautan viimein, vilkaisten merkitsevästi roskia lattialla. Näen heikon hymyn hiipivän hänen huulilleen. Voisin melkein kiljaista riemusta, mutta se ei oikeastaan kuulu tapoihini. Rakastan hänen hymyään, mutta viime aikoina se on ollut piilosilla, suorastaan vältellyt minua. Nyt hän kuitenkin hymyilee. Se on pieni, värjyvä hymy, mutta hymy kuitenkin.
”Anteeksi”, hän kuiskaa, edelleen hymyillen. Yksinäinen kyynel vierähtää hänen silmäkulmastaan, mutta enää hän ei näytä niin surulliselta. Ehkä läsnäoloni todella auttaa.
”Ei se mitään”, vastaan hänelle ja astun askeleen eteenpäin. Ja sitten toisen, hetken päästä kolmannenkin. Lähestyn häntä. Kierrän epäröiden sohvan ja istahdan hänen viereensä. Pitkän aikaa me vain istumme siinä, kuunnellen yötä. Jossain vaiheessa hän on siirtynyt hiukan, niin että huopa on luisunut osittain minunkin päälleni.
Hän nojaa eteenpäin, varovasti. Aivan kuin pelkäisi minun huomaavan. Kun en kuitenkaan reagoi mitenkään, hän painaa päänsä olalleni.
”Tiedätkö mitä?” hän kysyy hiljaa hetken kuluttua, pää edelleen olallani.
”No mitä?”
”Voisin melkein tottua tähän. Meihin. Sinuun.”
”Se on hyvä.”
”Niin on. Ja tajusin sen vasta nyt.”
Hän nukahtaa siihen. Minä valvon vielä, kuunnellen hänen hengitystään ja mietin, että tässä on hyvä olla. Tässä minä haluan olla.