Minun paras kaverini
”Äiti, voiko ulos vielä mennä?” kysyn tiiraillessani lumista etupihaamme. Seison korkealla jakkaralla, jotta ylettyisin katsomaan ikkunasta ulos. Ulkona alkaa olla jo pimeää, mutta en jaksaisi olla sisällä ja leikkiä pikkusiskon kanssa, kun ei se kuitenkaan ymmärrä mitään minun leikeistäni. Äiti istuu pöydän ääressä lukemassa lehteä ja kohottaa katseensa kuullessaan kysymykseni. ”Kello on kyllä jo aika paljon.”
”Vähäksi aikaa vaan, jooko?”
”No jos nyt sitten hetkeksi. Mutta täytyy pukea lämpimästi päälle, siellä on kylmä.”
”Joo-o. Tule antamaan haalari.”
Huokaisten äiti nousee seisomaan ja tulee eteiseen, kaivaa lipaston ylälaatikosta kaulaliinan, lapaset, villasukat ja pipon ja nostaa sitten naulakosta haalarin minulle. Osaan jo aivan itse pukea, eikä äiti siksi saa auttaa minua. Siskoa äiti voi auttaa, sisko ei osaa vielä itse pukea.
Eteisessä vilkaisen peiliin ja hymyilen itselleni. Tykkään pipostani, se on violetti. Avaan oven ja kylmä tuuli puhaltaa sisään. Kuulen isin äänen olohuoneesta, se käskee laittamaan oven kiinni. Työnnän oven kiinni jälkeeni, sillä ovia ei saa paiskoa. Äiti sanoi joskus niin.
Toppahaalarissa on hiukan vaikea liikkua, mutta onnistun kävelemään pihamme keinuille. Keinut eivät ole kiinni telineissä, koska on talvi. En ole koskaan tajunnut, miksei talvella muka voisi keinua.
Keinujen edessä on lumikinos ja lumikinoksen vieressä istuu poika. Pojalla on sininen haalari ja vihreä pipo. En ole nähnyt poikaa ennen, mutta talomme ovat uusia ja kaikki ovat vasta muuttaneet tänne. Kävelen pojan luo. Se katsoo minua ja hymyilee.
”Moi”, sanon sille.
”Moi”, se vastaa.
”Mikä sun nimi on?” kysyn, koska niin kuuluu tehdä. Enhän minä nyt halua leikkiä sellaisen kanssa, jonka nimeä en tiedä.
”Sasu”, poika sanoo ja katsoo sitten kenkiään. Ne ovat samanlaiset kuin minun, mutta eivät tietystikään punaiset.
”Mä olen Tiia. Haluatko sä leikkiä mun kanssa?”
”Vaikka. Mitä leikitään?”
”En mä tiedä. Jos vaikka rakennetaan lumiukko?”
”Joo, rakennetaan vaan. Mun äiti antaa aina porkkanan nenäksi.”
”Ai. Mun isi sanoo, että se on ruuan tuhlausta.”
Alamme pyörittää lumipalloja, minä pienempää ja Sasu isompaa. Päätän, että Sasu on minun paras kaverini.
”Vähäksi aikaa vaan, jooko?”
”No jos nyt sitten hetkeksi. Mutta täytyy pukea lämpimästi päälle, siellä on kylmä.”
”Joo-o. Tule antamaan haalari.”
Huokaisten äiti nousee seisomaan ja tulee eteiseen, kaivaa lipaston ylälaatikosta kaulaliinan, lapaset, villasukat ja pipon ja nostaa sitten naulakosta haalarin minulle. Osaan jo aivan itse pukea, eikä äiti siksi saa auttaa minua. Siskoa äiti voi auttaa, sisko ei osaa vielä itse pukea.
Eteisessä vilkaisen peiliin ja hymyilen itselleni. Tykkään pipostani, se on violetti. Avaan oven ja kylmä tuuli puhaltaa sisään. Kuulen isin äänen olohuoneesta, se käskee laittamaan oven kiinni. Työnnän oven kiinni jälkeeni, sillä ovia ei saa paiskoa. Äiti sanoi joskus niin.
Toppahaalarissa on hiukan vaikea liikkua, mutta onnistun kävelemään pihamme keinuille. Keinut eivät ole kiinni telineissä, koska on talvi. En ole koskaan tajunnut, miksei talvella muka voisi keinua.
Keinujen edessä on lumikinos ja lumikinoksen vieressä istuu poika. Pojalla on sininen haalari ja vihreä pipo. En ole nähnyt poikaa ennen, mutta talomme ovat uusia ja kaikki ovat vasta muuttaneet tänne. Kävelen pojan luo. Se katsoo minua ja hymyilee.
”Moi”, sanon sille.
”Moi”, se vastaa.
”Mikä sun nimi on?” kysyn, koska niin kuuluu tehdä. Enhän minä nyt halua leikkiä sellaisen kanssa, jonka nimeä en tiedä.
”Sasu”, poika sanoo ja katsoo sitten kenkiään. Ne ovat samanlaiset kuin minun, mutta eivät tietystikään punaiset.
”Mä olen Tiia. Haluatko sä leikkiä mun kanssa?”
”Vaikka. Mitä leikitään?”
”En mä tiedä. Jos vaikka rakennetaan lumiukko?”
”Joo, rakennetaan vaan. Mun äiti antaa aina porkkanan nenäksi.”
”Ai. Mun isi sanoo, että se on ruuan tuhlausta.”
Alamme pyörittää lumipalloja, minä pienempää ja Sasu isompaa. Päätän, että Sasu on minun paras kaverini.