Onneni on sade
Onneni on sade
Ulkona sataa. Istun ikkunalaudalla ja tuijotan ruudulla kisailevia vesipisaroita. Pisarat ovat olemassa vain hetken, sitten ne sulautuvat suurempaan kokonaisuuteen. Näyn kauneus saa hymyn nousemaan huulilleni. Sade saa minut aina hymyilemään. Kun aurinko paistaa, ihmiset ovat onnellisia ja elämä mallillaan.
Mutta ei minun kohdallani. Niin ei ole koskaan ollut. Ja sinä tiedät sen.
Käännän vastahakoisesti katseeni sänkyyn. Olet taas nukahtanut tänne, vaikka sanoit meneväsi illaksi kotiin. Kyllähän minä tiesin, että näin käy. Siitä on tullut tapa.
Joskus mietin, miksi sinä oikein teet näin. Mikä minussa on niin erikoista, että jaksan kiinnostaa sinua päivästä päivään, viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen? Haluaisin kysyä sitä sinulta, mutta en tiedä miten. Sinä pidät minua kummallisena jo muutenkin, etkä useimmiten arvosta ajatuksiani ollenkaan. Tuskinpa tämä olisi poikkeus.
Siitä on jo vuosi, kun ensimmäisen kerran tulit tänne. Seisoit ovellani vettä valuvana ja näytit harvinaisen kurjalta. Ilma oli samanlainen kuin nyt. Kysyit, pääsisitkö sisään. Vastasin hämmennyksissäni myöntävästi. Jospa vain olisin tiennyt, mitä tuleman piti. Pysähdyn miettimään. Olisinko tehnyt toisin? Haluaisin sanoa kyllä, mutta pieni ääni takaraivossani estää sen. Ei, en olisi tehnyt toisin. En kadu sitä, että päästin sinut elämääni. On helpottavaa nähdä, että jollakulla menee huonommin kuin minulla.
Kerroit minulle, kuinka sinua ahdistaa maailman rumuus. Ja minä vain hymyilin. Kerroit minulle, miten itket itsesi uneen. Minua se nauratti. Sanoit, ettet enää jaksa. Ja minä hymyillen suljin sinut syliini. Pitelin sinua siinä kauan, niin kauan että sait itkettyä surusi edes hetkeksi pois. Ja jokainen kyyneleesi tuotti minulle kieroutunutta iloa.
Nousen ikkunalaudalta ja hiivin pehmein askelin huoneen poikki. Laitan musiikin soimaan. Pehmeää, korviahivelevää musiikkia. Vilkaisen sinua. Käännät kylkeäsi, mutta et herää. Se on hyvä.
Tassuttelen takaisin paikalleni ja vedän harmaan huovan päälleni. Olen aina pitänyt harmaasta. Se on jollain tapaa turvallinen väri. Surullinen väri. Uppoudun vähitellen rakkaisiin, tuttuihin säveliin, jotka soivat surumielisinä.
Ukkonen jyrähtää jossain. Sade ulkona yltyy entisestään, rummuttaen tasaisesti ikkunaan ja kattoon. Ulkona on synkkää ja pilvet ovat melkein mustia. Sinä mumiset unissasi, mutta et vieläkään herää. Nukut pois työväsymystäsi, niin sinä aina sanot. Mikäs siinä. Et sinä minua häiritse nukkuessasi.
Kappale vaihtuu, mutta melodia pysyy edelleen molli-voittoisena. Sade ja ukkonen yhdistettynä musiikkiin hipoo melkein täydellisyyttä. Jos ajan voisi pysäyttää, pysäyttäisin sen tähän hetkeen. Isäni sanoi joskus, ettei täydellisyyttä ole olemassa, mutta sitä tulee aina tavoitella. Kuka tietää, hän saattoi olla oikeassa, mutta tämä hetki on hyvin lähellä täydellisyyttä. Ensi kertaa viikkoihin tunnen itseni onnelliseksi.
Ja juuri silloin, sinä hetkenä kun sieluni melkein laulaa tyytyväisyydestä, sinä heräät. Ensin luomesi värähtävät, sitten vaihdat asentoa ja venyttelet nautinnollisesti. Avaat silmäsi ja vilkuilet ympärillesi, ilmeisesti sinulla menee hetki tajuta missä olet. Sitten käännät katseesi minuun. Et sano mitään, nyökkäät vain pienesti. Minä nyökkään takaisin, hymyillen hiukan. Nouset hitaasti istumaan sängyn reunalle ja pyydystät paitasi lattialta. Olen vähällä hymähtää ääneen, tämä tilanne tuntuu jotenkin
tutulta. Vaatteesi lojuvat lattialla, josta sitten poimit ne yksitellen. Haukotellen tepsuttelet huoneen poikki. Minä seuraan sinua katseellani, mutta se ei saa sinua kiusaantumaan. Olet kai tottunut siihen. Se tuo minulle mieleen sen kerran kun sanoit minulle, että tottuminen oli kamalinta mitä tiedät. Se, että elämä ei tarjoa enää yllätyksiä ja pidät asioita itsestäänselvyytenä. Ja juuri nythän sinä teet niin. Jos osaisin puhua asioista, sanoisin sen sinulle. Mutta enhän minä osaa, joten tyydyn hymyilemään itsekseni.
Havahdun ajatuksistani, kun lasket lämpimän kätesi olkapäälleni. Räpäytän silmiäni, mutta muuten en reagoi kosketukseen mitenkään. Pidät kättäsi siinä hetken, odotat kai minun sanovan jotain. Kun pysyn hiljaa, annat kätesi valahtaa pois.
”Huomiseen”, kuiskaat hiljaa.
Aivan niin, huomiseen.
Ulkona sataa. Istun ikkunalaudalla ja tuijotan ruudulla kisailevia vesipisaroita. Pisarat ovat olemassa vain hetken, sitten ne sulautuvat suurempaan kokonaisuuteen. Näyn kauneus saa hymyn nousemaan huulilleni. Sade saa minut aina hymyilemään. Kun aurinko paistaa, ihmiset ovat onnellisia ja elämä mallillaan.
Mutta ei minun kohdallani. Niin ei ole koskaan ollut. Ja sinä tiedät sen.
Käännän vastahakoisesti katseeni sänkyyn. Olet taas nukahtanut tänne, vaikka sanoit meneväsi illaksi kotiin. Kyllähän minä tiesin, että näin käy. Siitä on tullut tapa.
Joskus mietin, miksi sinä oikein teet näin. Mikä minussa on niin erikoista, että jaksan kiinnostaa sinua päivästä päivään, viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen? Haluaisin kysyä sitä sinulta, mutta en tiedä miten. Sinä pidät minua kummallisena jo muutenkin, etkä useimmiten arvosta ajatuksiani ollenkaan. Tuskinpa tämä olisi poikkeus.
Siitä on jo vuosi, kun ensimmäisen kerran tulit tänne. Seisoit ovellani vettä valuvana ja näytit harvinaisen kurjalta. Ilma oli samanlainen kuin nyt. Kysyit, pääsisitkö sisään. Vastasin hämmennyksissäni myöntävästi. Jospa vain olisin tiennyt, mitä tuleman piti. Pysähdyn miettimään. Olisinko tehnyt toisin? Haluaisin sanoa kyllä, mutta pieni ääni takaraivossani estää sen. Ei, en olisi tehnyt toisin. En kadu sitä, että päästin sinut elämääni. On helpottavaa nähdä, että jollakulla menee huonommin kuin minulla.
Kerroit minulle, kuinka sinua ahdistaa maailman rumuus. Ja minä vain hymyilin. Kerroit minulle, miten itket itsesi uneen. Minua se nauratti. Sanoit, ettet enää jaksa. Ja minä hymyillen suljin sinut syliini. Pitelin sinua siinä kauan, niin kauan että sait itkettyä surusi edes hetkeksi pois. Ja jokainen kyyneleesi tuotti minulle kieroutunutta iloa.
Nousen ikkunalaudalta ja hiivin pehmein askelin huoneen poikki. Laitan musiikin soimaan. Pehmeää, korviahivelevää musiikkia. Vilkaisen sinua. Käännät kylkeäsi, mutta et herää. Se on hyvä.
Tassuttelen takaisin paikalleni ja vedän harmaan huovan päälleni. Olen aina pitänyt harmaasta. Se on jollain tapaa turvallinen väri. Surullinen väri. Uppoudun vähitellen rakkaisiin, tuttuihin säveliin, jotka soivat surumielisinä.
Ukkonen jyrähtää jossain. Sade ulkona yltyy entisestään, rummuttaen tasaisesti ikkunaan ja kattoon. Ulkona on synkkää ja pilvet ovat melkein mustia. Sinä mumiset unissasi, mutta et vieläkään herää. Nukut pois työväsymystäsi, niin sinä aina sanot. Mikäs siinä. Et sinä minua häiritse nukkuessasi.
Kappale vaihtuu, mutta melodia pysyy edelleen molli-voittoisena. Sade ja ukkonen yhdistettynä musiikkiin hipoo melkein täydellisyyttä. Jos ajan voisi pysäyttää, pysäyttäisin sen tähän hetkeen. Isäni sanoi joskus, ettei täydellisyyttä ole olemassa, mutta sitä tulee aina tavoitella. Kuka tietää, hän saattoi olla oikeassa, mutta tämä hetki on hyvin lähellä täydellisyyttä. Ensi kertaa viikkoihin tunnen itseni onnelliseksi.
Ja juuri silloin, sinä hetkenä kun sieluni melkein laulaa tyytyväisyydestä, sinä heräät. Ensin luomesi värähtävät, sitten vaihdat asentoa ja venyttelet nautinnollisesti. Avaat silmäsi ja vilkuilet ympärillesi, ilmeisesti sinulla menee hetki tajuta missä olet. Sitten käännät katseesi minuun. Et sano mitään, nyökkäät vain pienesti. Minä nyökkään takaisin, hymyillen hiukan. Nouset hitaasti istumaan sängyn reunalle ja pyydystät paitasi lattialta. Olen vähällä hymähtää ääneen, tämä tilanne tuntuu jotenkin
tutulta. Vaatteesi lojuvat lattialla, josta sitten poimit ne yksitellen. Haukotellen tepsuttelet huoneen poikki. Minä seuraan sinua katseellani, mutta se ei saa sinua kiusaantumaan. Olet kai tottunut siihen. Se tuo minulle mieleen sen kerran kun sanoit minulle, että tottuminen oli kamalinta mitä tiedät. Se, että elämä ei tarjoa enää yllätyksiä ja pidät asioita itsestäänselvyytenä. Ja juuri nythän sinä teet niin. Jos osaisin puhua asioista, sanoisin sen sinulle. Mutta enhän minä osaa, joten tyydyn hymyilemään itsekseni.
Havahdun ajatuksistani, kun lasket lämpimän kätesi olkapäälleni. Räpäytän silmiäni, mutta muuten en reagoi kosketukseen mitenkään. Pidät kättäsi siinä hetken, odotat kai minun sanovan jotain. Kun pysyn hiljaa, annat kätesi valahtaa pois.
”Huomiseen”, kuiskaat hiljaa.
Aivan niin, huomiseen.