Lärinää
Siis miten voi olla ihminen näin toinen jalka haudassa, kuin mitä mä nyt. Tää on vaan flunssaa, mutta kun joutuu huutamaan päivät pitkät koulussa, niin ääni menee. Mä en voi puhua. Jopa rakkaat oppilaani kysyivät multa tänään, että ope miks sä tulit kouluun kipeenä. Mutta hei, en mä pienestä hätkähdä. Menin balettiinkin keuhkokuumetoipilaana.
Olen miettinyt viime aikoina paljon, koska asun yksin ja ajatuksille jää aikaa. Pelkään mitä tapahtuu, kun yksinäisyyskausi päättyy Juhan kotiutuessa puolentoista viikon päästä. Olen varautunut massiivisiin riitoihin, niin kuin syksyllä pitkän eron jälkeen kävi. Parisuhde on outo limanuljasta.
Mutta siis ihan hyvä, että ei tarvitse olla enää viikonloppuja yksin, koska ne ovat tappavia. Kirjaimellisesti.
Haudon koko ajan erilaisia suunnitelmia syksyä ja kesää varten. Jotkut niistä ovat niin älyttömän suuruudenhulluja, että parempi olla vaiti. Mutta toisista voin kertoakin. Aloitin lukemaan Tampereelle. Pyrin sinne nyt sitten kai toista kertaa, vaikka edellisellä kerralla kolme vuotta sitten päätin vakaasti, että saa riittää. Mutta mitä tässä muutakaan voi, kun pääsykoekirjat ovat samat ja virnistelevät tuossa hyllyssä. En häviä tässä kuin junaliput Tampereelle ja takaisin, eli kolmisenkymmentä euroa.
Luin netistä (yrittäessäni etsiä tiivistelmää edellä mainituista kirjoista!) tutkimusraporttia Tampereelle pyrkineistä ja päässeistä. Päässeitä yhdistävät seuraavat asiat: laudatur äidinkielessä ja reaalissa, kiinnostus viestintään ja kirjoitusharrastus sekä suoritet viestinnän perus- ja/tai aineopinnot. Eka noista kolmesta mulla on, hallelujah, mutta noita muita ei oikeastaan. Tai miten sen nyt ottaa. Kyllä mua viestintä kiinnostaa, mutta niin moni muukin asia. Toisaalta mä tykkään kirjoittaa, mutta en kirjoita. Ja kolmanneksi, olen yrittänyt suorittaa viestintää Hesassa - mutta annoin periksi kun lukemista oli ihan liikaa.
Huonompi juttu on se tilastollinen tosiasia, että Tampereelle pääsee hyvin harvoin kukaan, joka on jo suorittanut ylemmän korkkarin. Johtuu varmaan siitä, että tyypit ajattelee olevansa niin maistereita, että niiden ei tarvi ees lukea. Ymmärrettävää, mutta totta se on, että yliopistossa unohtuu kaikki hyvät lukion kirjoitusopit. Kun lukiossa harjoitellaan kirjoittamaan lyhyitä ja erinomaisia tekstejä, niin yliopistolla pyritään pituuteen jne outouksiin. Okei, riippuu varmaan alasta.
Jep, jos en saa kesätyötä, niin menen varmaan Helsingin taiteilijaseuran kuvataidekursseille. Ne on viikon mittaisia ja kivoja, ulkoilmassa piirtelyä. Ois tosi ihanaa mennä, mutta Juha ja maailman reaaliteetit pakottaa mut varmaan pakkaajaksi jonnekin varastoon. (T)yökkärikokemus helmikuulta oli vaan niin kamala.
Mulla ei toimi taaskaan netti. Se jumittaa kerran viikossa pariksi päiväksi. Mutta onneksi Apple toimii
Okei, kun Elisakin aina kertoo tekemisiään niin auliisti, niin ehkä mäkin. Oon siis ollu töissä, käyny treenaamassa ja lukenu kaikkee mahdollista. Ja tietty netissä hengaan ja skypetän minkä kerkeän.
Päätettiin mun kaverin Jennin kanssa alkaa vaihtaa keskenämme opetusmatskuja, kun meillä on samat kielet. Siis aivan ihanaa saada valmiita hyviä harjotuksia!
Mitäs muuta… meinasin sunnuntai-illan ahdistuskohtausta lievittääkseni viillellä itseäni, mutta veitsi ei ollu tarpeeksi terävä! Tajuan täysin, miksi jotkut viiltelee. Se helpottaa varmasti. Fyysinen kipu on niin paljon helpompi kestää. Noh, onneksi kohtaus kesti ehkä vain tunnin ja meni ohi. Maanantai-aamu alkoi heti sitten “One of these mornings… I’ll be gone”:lla (x5). Niin kuin kaikki aamut pääsiäisestä lähtien.
Kyllä mä kestän kyllä mä kestän kyllä mä kestän. Se joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön (vaikka ei itse leikkiä valinnutkaan).
Se, mikä tässä maailmassa tuntuu ehkä älyttömimmältä, on ihmisten paljous. Meitä on niin liikaa! Joka paikkaan on tuhat halukasta pyrkimässä ja jonottamassa. Ja koko ajan on enemmän niitä, jotka oikeasti kilpailee korkeammalla. Joskus vielä oli ihmisiä, jotka ihan mielellään menivät tehtaaseen tai kotiapulaiseksi, mutta onko niitä enää? Tuntuu, että kaikki haluavat samaa kuin mitä itse haluaa ja että kilpailu on veristä. Ja kuitenkin pitäisi pitää suvun kunniaa yllä ja saavuttaa asioita, jotka isovanhemmille oli ehkä paljon helpompaa saavuttaa. Maisterin tutkinto oli 50-luvulla vielä ihan jees juttu, joka takas asioita, mutta nyt sille nauretaan. Tätä tukee tilastotkin, eli en vain kuvittele.
Sain tekstarin ex-ihastus-tanskalaiselta-filmiohjaaja-Jacobilta. Se osaa aina herättää mut muutamalla sanalla: Oletko siellä missä haluat ja teetkö sitä mitä haluat? Siis täh??? Eihän tuo ole vaikea kysymys, en tietenkään ole. Mutta kuinka kauan jahkailen? Kuinka kauan mulla on aikaa miettiä? Pitäisi pakata laukku, ottaa Apple kainaloon, marssia satamaan, ostaa liput Berliiniin, vuokrata asunto ja aloittaa alusta. Vapaana taiteilijana. Elämäntaiteilijana. Henkensä pitimiksi voisin opettaa erinäisiä kieliä kaikille halukkaille. Olisiko se niin mahdotonta?
Olen miettinyt viime aikoina paljon, koska asun yksin ja ajatuksille jää aikaa. Pelkään mitä tapahtuu, kun yksinäisyyskausi päättyy Juhan kotiutuessa puolentoista viikon päästä. Olen varautunut massiivisiin riitoihin, niin kuin syksyllä pitkän eron jälkeen kävi. Parisuhde on outo limanuljasta.
Mutta siis ihan hyvä, että ei tarvitse olla enää viikonloppuja yksin, koska ne ovat tappavia. Kirjaimellisesti.
Haudon koko ajan erilaisia suunnitelmia syksyä ja kesää varten. Jotkut niistä ovat niin älyttömän suuruudenhulluja, että parempi olla vaiti. Mutta toisista voin kertoakin. Aloitin lukemaan Tampereelle. Pyrin sinne nyt sitten kai toista kertaa, vaikka edellisellä kerralla kolme vuotta sitten päätin vakaasti, että saa riittää. Mutta mitä tässä muutakaan voi, kun pääsykoekirjat ovat samat ja virnistelevät tuossa hyllyssä. En häviä tässä kuin junaliput Tampereelle ja takaisin, eli kolmisenkymmentä euroa.
Luin netistä (yrittäessäni etsiä tiivistelmää edellä mainituista kirjoista!) tutkimusraporttia Tampereelle pyrkineistä ja päässeistä. Päässeitä yhdistävät seuraavat asiat: laudatur äidinkielessä ja reaalissa, kiinnostus viestintään ja kirjoitusharrastus sekä suoritet viestinnän perus- ja/tai aineopinnot. Eka noista kolmesta mulla on, hallelujah, mutta noita muita ei oikeastaan. Tai miten sen nyt ottaa. Kyllä mua viestintä kiinnostaa, mutta niin moni muukin asia. Toisaalta mä tykkään kirjoittaa, mutta en kirjoita. Ja kolmanneksi, olen yrittänyt suorittaa viestintää Hesassa - mutta annoin periksi kun lukemista oli ihan liikaa.
Huonompi juttu on se tilastollinen tosiasia, että Tampereelle pääsee hyvin harvoin kukaan, joka on jo suorittanut ylemmän korkkarin. Johtuu varmaan siitä, että tyypit ajattelee olevansa niin maistereita, että niiden ei tarvi ees lukea. Ymmärrettävää, mutta totta se on, että yliopistossa unohtuu kaikki hyvät lukion kirjoitusopit. Kun lukiossa harjoitellaan kirjoittamaan lyhyitä ja erinomaisia tekstejä, niin yliopistolla pyritään pituuteen jne outouksiin. Okei, riippuu varmaan alasta.
Jep, jos en saa kesätyötä, niin menen varmaan Helsingin taiteilijaseuran kuvataidekursseille. Ne on viikon mittaisia ja kivoja, ulkoilmassa piirtelyä. Ois tosi ihanaa mennä, mutta Juha ja maailman reaaliteetit pakottaa mut varmaan pakkaajaksi jonnekin varastoon. (T)yökkärikokemus helmikuulta oli vaan niin kamala.
Mulla ei toimi taaskaan netti. Se jumittaa kerran viikossa pariksi päiväksi. Mutta onneksi Apple toimii
Okei, kun Elisakin aina kertoo tekemisiään niin auliisti, niin ehkä mäkin. Oon siis ollu töissä, käyny treenaamassa ja lukenu kaikkee mahdollista. Ja tietty netissä hengaan ja skypetän minkä kerkeän.
Päätettiin mun kaverin Jennin kanssa alkaa vaihtaa keskenämme opetusmatskuja, kun meillä on samat kielet. Siis aivan ihanaa saada valmiita hyviä harjotuksia!
Mitäs muuta… meinasin sunnuntai-illan ahdistuskohtausta lievittääkseni viillellä itseäni, mutta veitsi ei ollu tarpeeksi terävä! Tajuan täysin, miksi jotkut viiltelee. Se helpottaa varmasti. Fyysinen kipu on niin paljon helpompi kestää. Noh, onneksi kohtaus kesti ehkä vain tunnin ja meni ohi. Maanantai-aamu alkoi heti sitten “One of these mornings… I’ll be gone”:lla (x5). Niin kuin kaikki aamut pääsiäisestä lähtien.
Kyllä mä kestän kyllä mä kestän kyllä mä kestän. Se joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön (vaikka ei itse leikkiä valinnutkaan).
Se, mikä tässä maailmassa tuntuu ehkä älyttömimmältä, on ihmisten paljous. Meitä on niin liikaa! Joka paikkaan on tuhat halukasta pyrkimässä ja jonottamassa. Ja koko ajan on enemmän niitä, jotka oikeasti kilpailee korkeammalla. Joskus vielä oli ihmisiä, jotka ihan mielellään menivät tehtaaseen tai kotiapulaiseksi, mutta onko niitä enää? Tuntuu, että kaikki haluavat samaa kuin mitä itse haluaa ja että kilpailu on veristä. Ja kuitenkin pitäisi pitää suvun kunniaa yllä ja saavuttaa asioita, jotka isovanhemmille oli ehkä paljon helpompaa saavuttaa. Maisterin tutkinto oli 50-luvulla vielä ihan jees juttu, joka takas asioita, mutta nyt sille nauretaan. Tätä tukee tilastotkin, eli en vain kuvittele.
Sain tekstarin ex-ihastus-tanskalaiselta-filmiohjaaja-Jacobilta. Se osaa aina herättää mut muutamalla sanalla: Oletko siellä missä haluat ja teetkö sitä mitä haluat? Siis täh??? Eihän tuo ole vaikea kysymys, en tietenkään ole. Mutta kuinka kauan jahkailen? Kuinka kauan mulla on aikaa miettiä? Pitäisi pakata laukku, ottaa Apple kainaloon, marssia satamaan, ostaa liput Berliiniin, vuokrata asunto ja aloittaa alusta. Vapaana taiteilijana. Elämäntaiteilijana. Henkensä pitimiksi voisin opettaa erinäisiä kieliä kaikille halukkaille. Olisiko se niin mahdotonta?