Elävää kuvaa Tampereelta
Tampereen kansainvälisistä elokuvajuhlista on ehtinyt jo vierähtää yli viikon päivät. Hirveästi ei käteen jäänyt kulttuurisen tarjonnan puolesta, mutta jaan nyt jotain kun sitä pari näytöstä tuli vilkaistua.
Keskiviikkona eksyin katsomaan vain yhden pätkän, dokumentin Kurt Cobain - About A Son. Kyseessä oli hämmentävän intiimi ja erilainen musiikkidokumentti, jossa tarinaa ei johdattanut kuvat Cobainista tai otteet hänen musiikistaan, vain hauras monologi, joka perustui toimittaja Michael Azerradin tekemiin haastatteluihin. Kuvituksena oli maisemia ja tunnelmia Cobainin lapsuuden maisemista Aberdeenista, Seattlesta, näyteltyjä pätkiä Cobainin kertomista tapahtumista... Elokuvaa katsoessa tuntui kuin kuuntelisi äänikirjaa ja näkisi mielensä kuvat konkreettisesti kankaalta sen sijaan, että ne olisivat vain mielikuvituksen tuotetta.
Perjantaina vuorossa oli festareiden odotetuin pätkä: Jouko Aaltosen dokumentti Punk - tauti joka ei tapa, joka kuvasikin punkliikettä Suomessa kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä kuitenkaan sortumatta osoittelevuuteen tai turhaan nostalgiaan. Pelle Miljoonan ja Kohu-63:n haastatteluiden raikkaana vastapainona nähtiin nuorta verta ja tuoreen autenttista asennetta uuden sukupolven yhtyeiltä, joista pääosaa näytteli nyt jo edesmennyt Akupunktio. Bändin musiikki ja rumpali-laulaja Seven naiivin pisteliäät näkemykset maailmasta ja yhteiskunnasta saivat vanhemmatkin katsojat huomaamaan, ettei punk suinkaan ole kuollut ja kuopattu.
Leffan saatua raikuvat suosionosoitukset oli aika siirtyä Klubin puolelle jatkobileisiin, jossa lauteille olivat nousemassa Pelle Miljoona Unabomber ja itse Kohu-63. Meininki oli verrattain vaisua, jonka selitystä ei tarvinnut kaukaa hakea: ei voisi olla enempää punk-mentaliteetin vastaista maksaa kymmenen euroa bändeistä elokuvaohjaajia ja toimittajia vilisevällä klubilla, kun samat yhtyeet on voinut - ja voi tulevaisuudessa - todistaa kesäisin Puntala-rockissa aivan omalla maallaan. Kohu veti kuitenkin helvetin hyvin ja olin tyytyväinen, etten häipynyt frendin matkassa vaan jäin yksin kaatamaan tuoppia ja tsekkaamaan kyseisen keikan.
Lauantaina juoksin suoraan duunista kesken näytöksen katsomaan kotimaista kilpailua ja ehdin juuri ennen Chrzun hehkutettua animaatiota Kaukosaaren kirous. Visuaalisuudessaan vanhan ajan mustavalkoanimaatioperinnettä hyödyntävä pätkä sai pian hurjia sävyjä imien vaikutteita retrosplattereista. Utelias Sir Void joutuu kohtaamaan modernin maailman toisinaan absurdinkin raakuuden ja katsoo lopulta kasvoihin omaa ahneuttaan... Ja tulos on verinen. Elokuva näyttäytyi sisällöltään opettavaisen oivaltavana ja ulkoisesti rajoja rikkovana. Aplodeja.
Sunnuntaina oli vuorossa palkitut, mutta ne oli loppuunmyyty. Ei hätää, tänään Kiasmassa klo 18 on revanssin mahdollisuus! Liput 7/5. Nähdään.
Keskiviikkona eksyin katsomaan vain yhden pätkän, dokumentin Kurt Cobain - About A Son. Kyseessä oli hämmentävän intiimi ja erilainen musiikkidokumentti, jossa tarinaa ei johdattanut kuvat Cobainista tai otteet hänen musiikistaan, vain hauras monologi, joka perustui toimittaja Michael Azerradin tekemiin haastatteluihin. Kuvituksena oli maisemia ja tunnelmia Cobainin lapsuuden maisemista Aberdeenista, Seattlesta, näyteltyjä pätkiä Cobainin kertomista tapahtumista... Elokuvaa katsoessa tuntui kuin kuuntelisi äänikirjaa ja näkisi mielensä kuvat konkreettisesti kankaalta sen sijaan, että ne olisivat vain mielikuvituksen tuotetta.
Perjantaina vuorossa oli festareiden odotetuin pätkä: Jouko Aaltosen dokumentti Punk - tauti joka ei tapa, joka kuvasikin punkliikettä Suomessa kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä kuitenkaan sortumatta osoittelevuuteen tai turhaan nostalgiaan. Pelle Miljoonan ja Kohu-63:n haastatteluiden raikkaana vastapainona nähtiin nuorta verta ja tuoreen autenttista asennetta uuden sukupolven yhtyeiltä, joista pääosaa näytteli nyt jo edesmennyt Akupunktio. Bändin musiikki ja rumpali-laulaja Seven naiivin pisteliäät näkemykset maailmasta ja yhteiskunnasta saivat vanhemmatkin katsojat huomaamaan, ettei punk suinkaan ole kuollut ja kuopattu.
Leffan saatua raikuvat suosionosoitukset oli aika siirtyä Klubin puolelle jatkobileisiin, jossa lauteille olivat nousemassa Pelle Miljoona Unabomber ja itse Kohu-63. Meininki oli verrattain vaisua, jonka selitystä ei tarvinnut kaukaa hakea: ei voisi olla enempää punk-mentaliteetin vastaista maksaa kymmenen euroa bändeistä elokuvaohjaajia ja toimittajia vilisevällä klubilla, kun samat yhtyeet on voinut - ja voi tulevaisuudessa - todistaa kesäisin Puntala-rockissa aivan omalla maallaan. Kohu veti kuitenkin helvetin hyvin ja olin tyytyväinen, etten häipynyt frendin matkassa vaan jäin yksin kaatamaan tuoppia ja tsekkaamaan kyseisen keikan.
Lauantaina juoksin suoraan duunista kesken näytöksen katsomaan kotimaista kilpailua ja ehdin juuri ennen Chrzun hehkutettua animaatiota Kaukosaaren kirous. Visuaalisuudessaan vanhan ajan mustavalkoanimaatioperinnettä hyödyntävä pätkä sai pian hurjia sävyjä imien vaikutteita retrosplattereista. Utelias Sir Void joutuu kohtaamaan modernin maailman toisinaan absurdinkin raakuuden ja katsoo lopulta kasvoihin omaa ahneuttaan... Ja tulos on verinen. Elokuva näyttäytyi sisällöltään opettavaisen oivaltavana ja ulkoisesti rajoja rikkovana. Aplodeja.
Sunnuntaina oli vuorossa palkitut, mutta ne oli loppuunmyyty. Ei hätää, tänään Kiasmassa klo 18 on revanssin mahdollisuus! Liput 7/5. Nähdään.