Paha Nainen
Kukapa osaisi epäillä julistetta?
En tunnistanut mainosta joka punaisella värillään kiinnitti ohikulkijoiden huomion.
Seurasin kiinnostuneena ihmismassojen kulkua ja sitä, kuinka katseet kääntyivät tuon suuren julisteen suuntaan. Tuntemattomat huulet lukivat lauseet toisensa perään, hiljaa suutaan sanojen tahtiin liikuttaen. Mainoksen valkopukuinen nainen hymyili punaisella taustalla. Kasvojen alapuolella oli tekstiä luonnollisen valkoisista hampaista, virheettömästä hymystä.
En pitänyt mainosta erityisen mielenkiintoisena, pikemminkin ihmisten reaktiota siihen.
Kiinnitin huomioni siihen, kuinka ihmiset hidastivat askeleitaan osuessaan tuon valkopukuisen naisen alueelle, sen vaikuttavalle reviirille. Keski-ikäiset naiset, eläke-ikäiset miehet, nuoret lapset jotka eivät vielä taitaneet lukemista. Tuntui siltä kuin mainos olisi viehättänyt tiettyä osaa ihmisistä, tiettyä muutosta aiheuttaen heidän katseessaan. Aivan kuin olisi tuolla hymyllä ollut tietty vaikutus, tietty aaltopituus jolla saada elämiä verkkoonsa. Kietoa heidät tuon hymyn pauloihin, tehdä vaikutus tuolla valkoisella ja loistavalla hymyllä, punaisilla huulilla ja hymykuopilla.
En enää pitänyt julistetta paperina tai mainoksena. En ajatellut hymyilevää naista ihmisenä, joka on joskus käynyt koe-kuvauksissa, saanut palkan hymystään ja lähtenyt tiehensä. En ajatellut naista Hänenä, vaan suurena verenhimoisena otuksena joka himoitsi noita katseita. Otuksena joka himoitsi ihmisten liikkuvia huulia, toinen toisensa perään lukien samat lauseet, katsoen samaa hymyä ja samoja hymykuoppia. En halunnut kääntää katsettani hänen sinisistä silmistään, en halunnut luopua hänen vaaleista hiuksistaan tai symmetrisistä kulmakarvoistaan, kauniista ripsistään.
Kaikessa irstaudessaan, luonnottomassa hymyssään se, otus joka oli naamioitunut naiseksi pysyi ihmisten epäluulolta salassa. Vaikka hän jatkoi ikuista hymyään, vaikka hänen ikuinen katseensa porasi läpi jokaisen häntä katsovan ihmisen läpi, hän pysyi salassa ja turvassa. Ahmi heidän katseitaan ja tuoksujaan, ahmi lapsien ajatuksia jotka nojasivat ikkunaan painaen otsansa lasiin. Himoitsi heidän hengitystään, tuota joka piirtyi huuruna lasiin hänen edessään ja erotti lapset pedosta.
Kukapa osaisi epäillä julistetta?
Julistetta katsoessani ajattelin monia asioita. Ajattelin sen tekijää, konetta joka joskus oli tuon painanut. Käsiä jotka olivat painaneet kameran ottamaan kuvan, salamavaloa joka oli auttanut tuon hirveyden ikuistamisessa. Kaiken lopuksi, mietittyäni pitkän tovin kuvaa, ajattelin väriä ja hampaita. Ajattelin kysymyksiä kuten; Miksi juuri punainen? Miksi juuri hampaiden valkaisu eikä puhtaus, miksi juuri Se?
Naiseen en voinut luottaa. En voinut luottaa hänen petollisiin kasvoihin tai kirjaimiin jotka olivat silmilleni myrkkyä. Mihin siis kiinnittäisin huomioni? Mihin kääntäisin ajatteluni ja havainnointikykyni? Mihin kummaan ajatukseen minä seuraavaksi astuisin, tutkiessani tuota naista?
Ajatusteni lomasta, havahtuessani hetkeksi huomasin, etten ollut ainoa joka oli jämähtänyt paikalleen naisen vaikutuksesta. Vierelläni seisoi muuan nainen, kaunis punainen mekko yllään ja aavistuksen verran punaisemmat huulet kuin mainoksessa olevan otuksen. Käänsin katseeni häneen ja hän teki samoin.
”Gabrielle”, nainen sanoi kauniilla hennolla äänellä, joka oli samalla rokokoota ja modernia, barokkia ja abstraktia. En saanut äänestä selvää mistä päin hän oli, ehkä pohjoisesta, kenties etelästä, lopetin arvuuttelun ja vastasin. ”Armand” ojensin käteni ja tartuin hänen jo valmiiksi ojentuneeseen kämmeneen, nostin sen huulieni tasalle hiljaa ja painoin hellän, kohteliaan suukon iholle ja jatkoin - ”Hauska tavata, Gabrielle”.
”Kaunis hymy hänellä, eikö ole?”, nainen sanoi samalla esittäen kysymyksen.
”Toki. Ihailin sitä juuri… Kaunis hymy, tosiaan.”, vastasin takaisin hymyillen.
En tunnistanut mainosta joka punaisella värillään kiinnitti ohikulkijoiden huomion.
Seurasin kiinnostuneena ihmismassojen kulkua ja sitä, kuinka katseet kääntyivät tuon suuren julisteen suuntaan. Tuntemattomat huulet lukivat lauseet toisensa perään, hiljaa suutaan sanojen tahtiin liikuttaen. Mainoksen valkopukuinen nainen hymyili punaisella taustalla. Kasvojen alapuolella oli tekstiä luonnollisen valkoisista hampaista, virheettömästä hymystä.
En pitänyt mainosta erityisen mielenkiintoisena, pikemminkin ihmisten reaktiota siihen.
Kiinnitin huomioni siihen, kuinka ihmiset hidastivat askeleitaan osuessaan tuon valkopukuisen naisen alueelle, sen vaikuttavalle reviirille. Keski-ikäiset naiset, eläke-ikäiset miehet, nuoret lapset jotka eivät vielä taitaneet lukemista. Tuntui siltä kuin mainos olisi viehättänyt tiettyä osaa ihmisistä, tiettyä muutosta aiheuttaen heidän katseessaan. Aivan kuin olisi tuolla hymyllä ollut tietty vaikutus, tietty aaltopituus jolla saada elämiä verkkoonsa. Kietoa heidät tuon hymyn pauloihin, tehdä vaikutus tuolla valkoisella ja loistavalla hymyllä, punaisilla huulilla ja hymykuopilla.
En enää pitänyt julistetta paperina tai mainoksena. En ajatellut hymyilevää naista ihmisenä, joka on joskus käynyt koe-kuvauksissa, saanut palkan hymystään ja lähtenyt tiehensä. En ajatellut naista Hänenä, vaan suurena verenhimoisena otuksena joka himoitsi noita katseita. Otuksena joka himoitsi ihmisten liikkuvia huulia, toinen toisensa perään lukien samat lauseet, katsoen samaa hymyä ja samoja hymykuoppia. En halunnut kääntää katsettani hänen sinisistä silmistään, en halunnut luopua hänen vaaleista hiuksistaan tai symmetrisistä kulmakarvoistaan, kauniista ripsistään.
Kaikessa irstaudessaan, luonnottomassa hymyssään se, otus joka oli naamioitunut naiseksi pysyi ihmisten epäluulolta salassa. Vaikka hän jatkoi ikuista hymyään, vaikka hänen ikuinen katseensa porasi läpi jokaisen häntä katsovan ihmisen läpi, hän pysyi salassa ja turvassa. Ahmi heidän katseitaan ja tuoksujaan, ahmi lapsien ajatuksia jotka nojasivat ikkunaan painaen otsansa lasiin. Himoitsi heidän hengitystään, tuota joka piirtyi huuruna lasiin hänen edessään ja erotti lapset pedosta.
Kukapa osaisi epäillä julistetta?
Julistetta katsoessani ajattelin monia asioita. Ajattelin sen tekijää, konetta joka joskus oli tuon painanut. Käsiä jotka olivat painaneet kameran ottamaan kuvan, salamavaloa joka oli auttanut tuon hirveyden ikuistamisessa. Kaiken lopuksi, mietittyäni pitkän tovin kuvaa, ajattelin väriä ja hampaita. Ajattelin kysymyksiä kuten; Miksi juuri punainen? Miksi juuri hampaiden valkaisu eikä puhtaus, miksi juuri Se?
Naiseen en voinut luottaa. En voinut luottaa hänen petollisiin kasvoihin tai kirjaimiin jotka olivat silmilleni myrkkyä. Mihin siis kiinnittäisin huomioni? Mihin kääntäisin ajatteluni ja havainnointikykyni? Mihin kummaan ajatukseen minä seuraavaksi astuisin, tutkiessani tuota naista?
Ajatusteni lomasta, havahtuessani hetkeksi huomasin, etten ollut ainoa joka oli jämähtänyt paikalleen naisen vaikutuksesta. Vierelläni seisoi muuan nainen, kaunis punainen mekko yllään ja aavistuksen verran punaisemmat huulet kuin mainoksessa olevan otuksen. Käänsin katseeni häneen ja hän teki samoin.
”Gabrielle”, nainen sanoi kauniilla hennolla äänellä, joka oli samalla rokokoota ja modernia, barokkia ja abstraktia. En saanut äänestä selvää mistä päin hän oli, ehkä pohjoisesta, kenties etelästä, lopetin arvuuttelun ja vastasin. ”Armand” ojensin käteni ja tartuin hänen jo valmiiksi ojentuneeseen kämmeneen, nostin sen huulieni tasalle hiljaa ja painoin hellän, kohteliaan suukon iholle ja jatkoin - ”Hauska tavata, Gabrielle”.
”Kaunis hymy hänellä, eikö ole?”, nainen sanoi samalla esittäen kysymyksen.
”Toki. Ihailin sitä juuri… Kaunis hymy, tosiaan.”, vastasin takaisin hymyillen.