Viikonlopusta on toivottu ja elämä jatkuu. Kai?
Au. Sattuu. Sydämeen nimittäin. Nykyään tunnen itseni niin yksinäiseksi ja hylätyksi, vaikka onhan noita ihmisiä ympärillä - koulussa, viikonloppuisin baarissa, netissä, kaikkialla riittää kavereita... ja "kavereita". Jotenkin haluan vain itse ottaa välimatkaa ihmisiin, koska en oikeen tiedä itsekään mitä haluan tai millainen olen. Millainen pitäisi olla?
Olen vähän hukassa tällä hetkellä. Ja tunnen sen vuoksi itseni todella surulliseksi ja masentuneeksi. Itsetuntoni on taas romahtanut, enkä oikeatsaan tiedä miksi.. okei ehkä tiedän, mutta mutta, en ymmärrä että miksi annan itseni vaipua tällaisen epätoivoon, enkä kamppaile eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta? Kukaan ei kuitenkaan tee sitä minun puolestani. En vain uskalla.. pelkään kai epäonnistuvani ja sekoavani lopullisesti.
Enkä todellakaan kaipaa mitään kehuja tai lohdutuksia, mutta siis minusta tuntuu että olen kaikkia vikoja vain (en halua itsekään uskoa tuohon), eikä minussa ole mitään erityistä. Itseluottamuksesta ei ole siis tietoakaan (tällä hetkellä), sen takia olenkin aika paljon jäätyillyt kavereiden seurassa, ollut hieman hämillää, enkä ole oikein osannut puolustautua minua koskevista kommenteista. Nielen vain kaiken paskan, joka pahentaa jo ennenstään ihan hirveää oloa. Ei se niin saisi mennä, koska olen oikeasti paras ja haluan kunnioittaa ja rakastaa itseäni. Nyt vain en oikein näe syytä uskoa siihen, että olisin mitään, jotain, koskaan, kenellekkään, vaikka haluaisinkin.
Kaiken kukkuraksi, tuntuu, että Topias vaeltaa ajatuksissani jatkuvasti. Vieläkin? Ihan hullua. Olen ennenkin luullut jostain jätkätä, että nyt tämä on se minun täydellinen puolisko, jota ilman en voi elää - mutta aina silti olen päässyt yli! (Okei, vain kerran on aikaisemmin on ollut tallainen tapaus, Joonas). Lueskelin vanhoja entryjä ja pääsin tästä pojasta yli ehkä n. puolessa vuodessa! Mutta tämä Topias taas tuntuu niin eriltä, kun sen aikaisemman Joonaksen kanssa.
Pitäisi päästä yli Topista! Pakko pakko pakko. Joskus tuntuu, että haluaisin vain poistaa toisen mesestä ja haluaisin kaikista siitä muistuttavista jutuista eroon, että voisin jo päästää irti. Mutta pelkään sitäkin. Pelkään oikeasti, että jään ihan yksi, eikä kukaan rakasta. Rakasta, vilpottömästi. Vaikka vittu, tässä vittumaisessa maailmassa kukaan kenestäkään välitä..
Inhoan, inhoan tällä hetkellä elämää, ihan sydämeni pohjasta. Mutta, silti.. kyllä se elämä jatkuu. Aina auringon laskun jälkeen tulee nousu ja ylämäen jälkeen alamäki. Ja jos sade ei lopu tänään, se loppuu viimeistään huomenna.
Life goes on.
Olen vähän hukassa tällä hetkellä. Ja tunnen sen vuoksi itseni todella surulliseksi ja masentuneeksi. Itsetuntoni on taas romahtanut, enkä oikeatsaan tiedä miksi.. okei ehkä tiedän, mutta mutta, en ymmärrä että miksi annan itseni vaipua tällaisen epätoivoon, enkä kamppaile eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta? Kukaan ei kuitenkaan tee sitä minun puolestani. En vain uskalla.. pelkään kai epäonnistuvani ja sekoavani lopullisesti.
Enkä todellakaan kaipaa mitään kehuja tai lohdutuksia, mutta siis minusta tuntuu että olen kaikkia vikoja vain (en halua itsekään uskoa tuohon), eikä minussa ole mitään erityistä. Itseluottamuksesta ei ole siis tietoakaan (tällä hetkellä), sen takia olenkin aika paljon jäätyillyt kavereiden seurassa, ollut hieman hämillää, enkä ole oikein osannut puolustautua minua koskevista kommenteista. Nielen vain kaiken paskan, joka pahentaa jo ennenstään ihan hirveää oloa. Ei se niin saisi mennä, koska olen oikeasti paras ja haluan kunnioittaa ja rakastaa itseäni. Nyt vain en oikein näe syytä uskoa siihen, että olisin mitään, jotain, koskaan, kenellekkään, vaikka haluaisinkin.
Kaiken kukkuraksi, tuntuu, että Topias vaeltaa ajatuksissani jatkuvasti. Vieläkin? Ihan hullua. Olen ennenkin luullut jostain jätkätä, että nyt tämä on se minun täydellinen puolisko, jota ilman en voi elää - mutta aina silti olen päässyt yli! (Okei, vain kerran on aikaisemmin on ollut tallainen tapaus, Joonas). Lueskelin vanhoja entryjä ja pääsin tästä pojasta yli ehkä n. puolessa vuodessa! Mutta tämä Topias taas tuntuu niin eriltä, kun sen aikaisemman Joonaksen kanssa.
Pitäisi päästä yli Topista! Pakko pakko pakko. Joskus tuntuu, että haluaisin vain poistaa toisen mesestä ja haluaisin kaikista siitä muistuttavista jutuista eroon, että voisin jo päästää irti. Mutta pelkään sitäkin. Pelkään oikeasti, että jään ihan yksi, eikä kukaan rakasta. Rakasta, vilpottömästi. Vaikka vittu, tässä vittumaisessa maailmassa kukaan kenestäkään välitä..
Inhoan, inhoan tällä hetkellä elämää, ihan sydämeni pohjasta. Mutta, silti.. kyllä se elämä jatkuu. Aina auringon laskun jälkeen tulee nousu ja ylämäen jälkeen alamäki. Ja jos sade ei lopu tänään, se loppuu viimeistään huomenna.
Life goes on.