(no subject)
Kävin klassisen musiikin konsertissa Musiikkitalolla. Sa sieltä löydät Suomen hyvinvoivat eläkeläiset sekä suolaisen hintaisen leivoksen (makeaa oli). Konserttisalin ilmassa leijailee päihdyttävä määrä parfyymeja. Kontrabassot makailevat tyyriin pulleakylkisinä odottelemassa orkesteria ja yksinäinen harpisti virittelee soitintaan. Onko kukaan nähnyt koskaan miesharpistia? Minä en. Nojaudun pehmeän istuimeni selkänojaan ja tunnen olevani turvassa, eurooppalaisen korkeakulttuurin vaikutuspiirissä. Minuuttia vaille tasan mustiinpukeutuneet soittajat valuvat kiirehtimättä paikoilleen, toisilleen rupatellen. Tafti kahisee, kiiltonahka välkehtii, ai että. Seuraan kollegoidenvälisiä kulmienkohotuksia, silmäniskuja ja hymyjä. Klasarisoittajat onnistuvat näyttämään samanaikaisesti sekä hyvien perheiden aikuisiksi kasvaneilta kunnollisilta lapsilta että nonchalanteilta hurmureilta. Soittaminen on seksikästä, eräänlaista rakastajuutta. Keskittyneet ilmeet, vartaloiden liikkeet, heilahtelevat hiukset, taitavat sormet. Keskimmäisen teoksen solistina on liettualainen harmaahapsinen sellistisetä ja voi hyvä luoja sitä SORMETUSTA. Suorastaan säädytöntä! Aistikkaan vibratokäden vastapainoksi setä sentään näyttää välillä myös onnelliselta koppakuoriaiselta (jolla pottatukka). Olisin itsekin onnellinen, jos osaisin soittaa noin. No, olen onnellinen, että jotkut osaavat. Tosiaankin havaitsen riemuitsevani: musiikista ja soittajain tarkkailusta. Ei sinänsä ole yllättävää se, että taide tuottaa minulle iloa, mutta viime viikkoin tuhoavan tunkkaisen mielialan huomioonottaen olen kiitollinen riemusta. Ei ollut ilo lytistynyt hengettömäks itseinhon ja eksistentiaalisen angstin paksujen perseiden alle, ei! Vaan aivan virkeänä päätään nosti, kun musiikkia hälle soitteli ja ihmisiä esitteli. Viime aikoina on ollut erityisen introvertti olo, mutta ihmisten tarkkailu on aina antoisaa. Vuorovaikutus on se, joka imee mehut, tietyn mitan täyttyessä. Mutta vaikka lamauttavan väsymyksen kourissa haluaisi eristäytyä ja kääriytyä vällyyn, niin hyvä meikäläisen aina ja iäti muistaa, että ulkosalla ja ihmisten parissa on avarampaa kuin siellä vällyn uumenissa. Niin fyysillisesti kuin psyykillisesti. Hölmö mieli, joka hakkaa päätään seinään ja tuijottaa likaiseen peiliin sen sijaan, että kääntäisi katseen ulos. Ovi auki ja hommiin: mihin vain, vaikka sitten askeltamaan muutaman askelen ja hengittämään muutaman henkosen raitista ilmaa. Olen tämmöinen ihminen, jolla välillä menee helvetin hyvin, usein ihan ok, mutta säännöllisin väliajoin myös saatanan huonosti. Koska aivoni semmoinen maanis-depressiivinen on. Pari viikkoa sitten saatiin hienonhieno teatteriteos kasaan, oli ilo ja juhla. Ihana matka, huima jengi. Sitten alkoi työttömyys, iski post-proggis-melankolia ja kaiken kyseenalaistaminen. Ensin sitä on töissä, päivät täynnä mielekästä puuhaa ja merkityksen tunnetta, palkka juoksee ja ravintoloissa mässäillään. Sitten sitä tuijottaa kattoa ja miettii, että mitä vittua. Taas tämä ah niin vapaa suvanto töiden välissä. Mutta en halua levätä, haluan tehdä töitä. Tai jotain. Tajuan kokevani olevani oikeutetumpi olemassaoloon, kun teen töitä. Joskus ennen osasin nauttia vapaudesta enemmän. Ehkä pääsen siihen kiinni taas. Ja tänään päivällä olin seuraavaan proggikseen liittyvässä palaverissa, se virkisti vähän. Olen vuosien saatossa saanut ajatella ihan liikaa itseeni liittyviä ajatuksia, olen niin kyllästynyt siihen, että on aikaa ahdistua. Eläköön töihin hukuttautuminen! Ei vaan, eläköön hyödyksi oleminen ja itsensä unhoittaminen. Sitä nyt sitte jotenki on pidettävä yllä. Tekisi mieli tehdä jotain ihan uutta: opiskella kakkosammatti ja matkata uusille mantereille. YOLO hei. Pää pystyyn, ihmisolento!