(no subject)
Suuri suru, jota alan vasta nyt ymmärtää: emme saa valita omaa sydäntämme. Emme voi saada itseämme haluamaan sitä mikä meille on hyväksi emmekä sitä mikä on hyväksi muille. Emme saa valita, millaisia ihmisiä olemme.
Sillä eikö mieleemme teroiteta jatkuvasti, lapsuudesta lähtien, kulttuuriimme sisältyvää kyseenalaistamatonta latteutta? William Blakesta Lady Gagaan, Rousseausta Rumiin ja Toscaan ja lasten televisiosarjan Mister Rogersiin, kaikessa on merkillisen yhdenmukainen viesti, joka hyväksytään kaikilla tasoilla: mitä tehdä epäilyksen hetkellä? Jokainen psykiatri, jokainen uraneuvoja, jokainen Disneyn prinsessa tietää vastauksen: "Ole oma itsesi." "Seuraa sydämesi ääntä."
Mutta tämän minä haluaisin jonkun selittävän minulle. Mitä jos ihmisellä sattuu olemaan sellainen sydän, johon ei voi luottaa -? Mitä jos sydän omista tutkimattomista syistään johdattaa ihmistä tahallisesti ja sanomattoman säteilevässä pilvessä pois terveydestä, kotielämästä, kansalaisvastuusta ja vahvoista yhteisöllisistä siteistä ja kaikista yleisesti arvostetuista hyveistä ja kaiken sen sijasta kohti turmion kaunista roihua, itsetuhoa, katastrofia? -- Jos sisin laulaa ja houkuttelee suoraan rovioon, onko parempi kääntyä poispäin? Tukkia korvansa vahalla? Olla välittämättä sairaasta hurmiosta, jota sydän kirkuu päin kasvoja? Seurata tietä joka vie tunnollisesti kohti normia, järjellistä elämänrytmiä ja säännöllisiä lääkärintarkastuksia, tasaisia suhteita ja vakaata urakehitystä, New York Timesia ja sunnuntaibrunssia, johon kaikkeen sisältyy lupaus siitä, että siten kasvaa paremmaksi ihmiseksi? Vai onko parempi heittäytyä suin päin ja naurusuin sen pyhän vimman valtaan, joka kutsuu nimeltä?
Ei ulkoinen vaikutelma, vaan sisäinen merkitys. Suurenmoisuus, joka on maailmassa mutta ei maailmasta, suurenmoisuus jota maailma ei ymmärrä. Ensimmäinen vilahdus puhtaasta toiseudesta, jonka läheisyydessä ihminen puhkeaa kukkaan ja kukkii kukkimistaan.
(Donna Tartt: Tikli)
Sillä eikö mieleemme teroiteta jatkuvasti, lapsuudesta lähtien, kulttuuriimme sisältyvää kyseenalaistamatonta latteutta? William Blakesta Lady Gagaan, Rousseausta Rumiin ja Toscaan ja lasten televisiosarjan Mister Rogersiin, kaikessa on merkillisen yhdenmukainen viesti, joka hyväksytään kaikilla tasoilla: mitä tehdä epäilyksen hetkellä? Jokainen psykiatri, jokainen uraneuvoja, jokainen Disneyn prinsessa tietää vastauksen: "Ole oma itsesi." "Seuraa sydämesi ääntä."
Mutta tämän minä haluaisin jonkun selittävän minulle. Mitä jos ihmisellä sattuu olemaan sellainen sydän, johon ei voi luottaa -? Mitä jos sydän omista tutkimattomista syistään johdattaa ihmistä tahallisesti ja sanomattoman säteilevässä pilvessä pois terveydestä, kotielämästä, kansalaisvastuusta ja vahvoista yhteisöllisistä siteistä ja kaikista yleisesti arvostetuista hyveistä ja kaiken sen sijasta kohti turmion kaunista roihua, itsetuhoa, katastrofia? -- Jos sisin laulaa ja houkuttelee suoraan rovioon, onko parempi kääntyä poispäin? Tukkia korvansa vahalla? Olla välittämättä sairaasta hurmiosta, jota sydän kirkuu päin kasvoja? Seurata tietä joka vie tunnollisesti kohti normia, järjellistä elämänrytmiä ja säännöllisiä lääkärintarkastuksia, tasaisia suhteita ja vakaata urakehitystä, New York Timesia ja sunnuntaibrunssia, johon kaikkeen sisältyy lupaus siitä, että siten kasvaa paremmaksi ihmiseksi? Vai onko parempi heittäytyä suin päin ja naurusuin sen pyhän vimman valtaan, joka kutsuu nimeltä?
Ei ulkoinen vaikutelma, vaan sisäinen merkitys. Suurenmoisuus, joka on maailmassa mutta ei maailmasta, suurenmoisuus jota maailma ei ymmärrä. Ensimmäinen vilahdus puhtaasta toiseudesta, jonka läheisyydessä ihminen puhkeaa kukkaan ja kukkii kukkimistaan.
(Donna Tartt: Tikli)