(no subject)
Viime marraskuussa seisoin hiekkatiellä, joka halkaisee metsän, ohittaa pellon,
ylittää puron, jonka ylle pajut ovat nuokahtaneet nukkumaan. Tie johtaa keltaiselle talolle, jossa isäni asui vuosikymmeniä sitten. Silloin kun isä oli paksuposkinen,
korkkiruuvikiharainen kuin Shirley Temple. Silloin kun nyt autiossa navetassa kanat kotkottivat ja kuopivat maalattiaa. Kun pihalla juoksi lapsia, jotka nukkuivat yönsä kerrossängyissä kaikki samassa huoneessa. Kun talo oli koti.
Kymmeniä vuosia on jo siitäkin, kun talon viimeinen asukas Aili - mamma - kuoli. Ei täällä, vaan vanhainkodin pitkäaikaisosastolla. Kirkonkylällä, kymmenen kilometrin päässä.
Maisemassa loppusyksy, muutamissa lämpöasteissa yöpakkasen rippeet. Ensilumi sataa kymmenen päivän kuluttua. Otan askelia. Ylitän ojan. Minulla on villasukat ja puukengät. Kävelen pitkin peltoa. Astun oksaan, joka raksahtaa poikki,
ääni havahduttaa korsien keskellä piilotelleet linnut.
Tummien pikkulintujen sakea parvi lehahtaa lentoon, siivet läiskivät ilmaa.
Huusivatko ne vai kuvittelenko niin?
Tänään minä ajattelen tuota hetkeä. Olen muistellut sitä usein. Linnut nousivat ilmaan, yllättivät minut, tunsin niiden joukkovoiman, värin, läpättävät sydämet, taivaan. Seisoin vaan, sijoillani, hätkähtäen sitä kuinka sopivan kokoiseksi itseni tunsin. Lämpimäksi, kohiseva veri.
