Maailmanlopun ravintola
Reilu kolme viikkoa on mennyt, enkä ole kirjoittanut tänne mitään. Olen siis luistanut lupauksestani kirjoitella viikon parin välein, mutta tällä kertaa ihan tietoisesti. Nämä kolme viikkoa olen paahtanut välillä jopa kymmentuntisia päiviä projektini parissa, joten blogi joutui astumaan syrjään. Projektin lisäksi kävin taas kielitasokokeessa, tällä kertaa yrittämässä C1- tason kielitutkintoa.
On sitä kuitenkin vähän muutakin ehtinyt välillä tekemään. Olemme herkutelleet kansainvälisellä keittiöllä sekä omassa asuntolassamme että ravintolassa ja myös ranskalaisen perheeni luona. Listalle on mahtunut espanjalaisia tapaksia, sushia ja currya, saksalaisia schnitseleitä, juustoravintolan fondueta, italialaisessa ravintolassa pitsaa... Kun kaikki ovat olleet kiireisiä kokeiden ja lähtövalmisteluiden kanssa, yhteinen aika on muiden vaihtareiden kanssa on rajoittunut lähinnä syömiseen, joten siitä on otettu kaikki ilo irti.
Ranskalaisen perheeni kanssa olen nähnyt muutaman kerran. Ensimmäisenä viikonloppuna olimme Bienvenue à Caen- järjestön kaudenpäättäjäis-piknikillä. Mukana oli paljon järjestössä toimivia perheitä ja heidän opiskelijoitaan. Kaikkiaan meitä oli viitisenkymmentä. Söimme piknikin Caenin kaupungin metsästysmajalla ja sen jälkeen kävimme kävelyllä läheisessä suojellussa metsässä. Päivä oli kaiken kaikkiaan varsin miellyttävä, ja entistä enemmän olen sitä mieltä, että haluaisin aloittaa vastaavan toiminnan myös Suomessa. Toisena viikonloppuna söimme perhneeni luona, myös heidän tyttärensä oli avopuolisonsa kanssa siellä. Ulkona oli upea helteinen keli, joten nautiskelimme syönnin jälkeen iltapäivästä perheen puutarhassa.
Väki talossa vähenee päivä päivältä. Tänä aamuna joukkue pieneni neljällä. Koska itse jatkan tässä talossa ryhmästämme pisimpään, kaikki sysäsivät keittiötarvikkeensa ja muut minulle. Joten nyt yhdeksän neliömetrin huoneessani on muun muassa 2 vedenkeitintä, 4 tai 5 paistinpannua, 20 paria haarukoita ja veitsiä, 5 kiloa pastaa, lämmitin, radio ja ties vaikka mitä muuta. Yritän päästä tästä tavaramäärästä eroon tarjoamalla niitä ensin ranskalaisille yliopistokavereilleni, ja sen jälkeen loput menevät hyväntekeväisyyteen.
Omaan lähtöön on vielä puolitoista viikkoa. Oma lähtö ei tunnu vaikealta, kaikki muut ovat jo silloin lähteneet täältä ja odotan oman perheen ja ystävien näkemistä. Muiden lähtö puolestaan oli aika vaikea paikka. Melkein 10 kuukautta olemme asuneet yhdessä ja syöneet yhdessä, matkustaneet yhdessä, ja nyt se on loppu. Jäljellä on vain tyhjä olo.
Lisäksi jäljellä on omituinen Algerialainen heppu, joka on asunut täällä nyt viikon. Yhtenä iltana hänen kanssaan vaihdoin muutaman sanan, sen verran että tiedän hänen olevan tekemässä täällä harjoittelua kesän ajan ja että hän on kotoisin Algeriasta. Muuten se heppu ei sitten juuri ole muuta sanonut, mutta hän seuraa ryhmäämme, kun laitamme keittiössä ruokaa, hän tulee sinne, ei sano mitään, istuu vain ja tuijottaa, kun syömme. Samoin tänä aamuna, kun odotimme että espanjalaiset ja italialaiset saivat huoneensa tyhjennettyä, heppu tuli siihen myös seisomaan ja tuijottamaan. Kukaan meistä ei häntä tunne. Kieltämättä hieman karmaisevaa, lähes kymmenen kuukauden jälkeen olen ruvennut lukitsemaan huoneeni oven myös ollessani itse huoneessa. Ehkä olen vainoharhainen, ehkä en, mutta en ole ainoa, jonka mielestä tuollainen käytös on erittäin omituista.
Tyhjää oloa ja omituisia hiippareita ei onneksi ehdi paljoa miettimään, sillä projektin parissa on edelleen paljon tekemistä ja deadline lähestyy koko ajan. Siispä takaisin sorvin ääreen, vielä tämä loppurutistus ja sitten se on siinä.
On sitä kuitenkin vähän muutakin ehtinyt välillä tekemään. Olemme herkutelleet kansainvälisellä keittiöllä sekä omassa asuntolassamme että ravintolassa ja myös ranskalaisen perheeni luona. Listalle on mahtunut espanjalaisia tapaksia, sushia ja currya, saksalaisia schnitseleitä, juustoravintolan fondueta, italialaisessa ravintolassa pitsaa... Kun kaikki ovat olleet kiireisiä kokeiden ja lähtövalmisteluiden kanssa, yhteinen aika on muiden vaihtareiden kanssa on rajoittunut lähinnä syömiseen, joten siitä on otettu kaikki ilo irti.
Ranskalaisen perheeni kanssa olen nähnyt muutaman kerran. Ensimmäisenä viikonloppuna olimme Bienvenue à Caen- järjestön kaudenpäättäjäis-piknikillä. Mukana oli paljon järjestössä toimivia perheitä ja heidän opiskelijoitaan. Kaikkiaan meitä oli viitisenkymmentä. Söimme piknikin Caenin kaupungin metsästysmajalla ja sen jälkeen kävimme kävelyllä läheisessä suojellussa metsässä. Päivä oli kaiken kaikkiaan varsin miellyttävä, ja entistä enemmän olen sitä mieltä, että haluaisin aloittaa vastaavan toiminnan myös Suomessa. Toisena viikonloppuna söimme perhneeni luona, myös heidän tyttärensä oli avopuolisonsa kanssa siellä. Ulkona oli upea helteinen keli, joten nautiskelimme syönnin jälkeen iltapäivästä perheen puutarhassa.
Väki talossa vähenee päivä päivältä. Tänä aamuna joukkue pieneni neljällä. Koska itse jatkan tässä talossa ryhmästämme pisimpään, kaikki sysäsivät keittiötarvikkeensa ja muut minulle. Joten nyt yhdeksän neliömetrin huoneessani on muun muassa 2 vedenkeitintä, 4 tai 5 paistinpannua, 20 paria haarukoita ja veitsiä, 5 kiloa pastaa, lämmitin, radio ja ties vaikka mitä muuta. Yritän päästä tästä tavaramäärästä eroon tarjoamalla niitä ensin ranskalaisille yliopistokavereilleni, ja sen jälkeen loput menevät hyväntekeväisyyteen.
Omaan lähtöön on vielä puolitoista viikkoa. Oma lähtö ei tunnu vaikealta, kaikki muut ovat jo silloin lähteneet täältä ja odotan oman perheen ja ystävien näkemistä. Muiden lähtö puolestaan oli aika vaikea paikka. Melkein 10 kuukautta olemme asuneet yhdessä ja syöneet yhdessä, matkustaneet yhdessä, ja nyt se on loppu. Jäljellä on vain tyhjä olo.
Lisäksi jäljellä on omituinen Algerialainen heppu, joka on asunut täällä nyt viikon. Yhtenä iltana hänen kanssaan vaihdoin muutaman sanan, sen verran että tiedän hänen olevan tekemässä täällä harjoittelua kesän ajan ja että hän on kotoisin Algeriasta. Muuten se heppu ei sitten juuri ole muuta sanonut, mutta hän seuraa ryhmäämme, kun laitamme keittiössä ruokaa, hän tulee sinne, ei sano mitään, istuu vain ja tuijottaa, kun syömme. Samoin tänä aamuna, kun odotimme että espanjalaiset ja italialaiset saivat huoneensa tyhjennettyä, heppu tuli siihen myös seisomaan ja tuijottamaan. Kukaan meistä ei häntä tunne. Kieltämättä hieman karmaisevaa, lähes kymmenen kuukauden jälkeen olen ruvennut lukitsemaan huoneeni oven myös ollessani itse huoneessa. Ehkä olen vainoharhainen, ehkä en, mutta en ole ainoa, jonka mielestä tuollainen käytös on erittäin omituista.
Tyhjää oloa ja omituisia hiippareita ei onneksi ehdi paljoa miettimään, sillä projektin parissa on edelleen paljon tekemistä ja deadline lähestyy koko ajan. Siispä takaisin sorvin ääreen, vielä tämä loppurutistus ja sitten se on siinä.