(no subject)
Jotenkin todella veltto ja lannistunut olo. Ikään kuin yhdessä hetkessä valahtaa koko tämänhetkisen elämäni määränpäättömyys ja toivottomuus - ei suoranaisesti epätoivo, mutta entäpä jos toivonkin, että olisin edes epätoivoinen -, menneet paineet, liian monta huonosti nukuttua yötä, pingottunutta jousta ja yksinäistä hetkeä suoraan kasvoille. Ei, ei kannata markkinoida kaveriseuraa, tai mitään.
Sori, vedin tarkoituksella yli, koska tyyliini ei kuulu kirjoittaa tällaista tosissani.
Kai sitä laskee aina sen varaan, että kuitenkin on juttuja, harrastuksia ja sen sellaisia, joissa tuntuu olevan jotain, josta ottaa kiinni; en viitsi puhua potentiaalista, ehkä ennemmin mielekkyydestä. Lähinnä ehkä musiikin saralla. Siinäkin vain on näemmä mahdollista valahtaa hetkessä täydelliseen mitättömyyteen. Mitä muuta? Filosofia, kommunismin punainen palo ja uskonnollisuus täyttävät toisinaan stressittömiä joutohetkiäni tasaisella, kellontarkalla pitkittyneellä odotuksellaan ja täyttymyksen lykkäävällä, sanoisinko, Finrexin-vaikutuksellaan, mutta en silti voi uskoa koskaan pääseväni yli sen ajan muistosta, jolloin en vielä ollut oivaltanut tiettyä kielen itseensäviittaavuutta. Olin kyllä kuullut, ettei kielen ulkopuolella ole älyllistä elämää, mutten ollut osannut nähdä sitä olennaisena. F. Nietzschekin on alkanut entistä enemmän kurittaa minua taiteellisen elämyksen sijaan, elämyksen, joka muiden vastaavien kokemusten lailla vaikuttaa hiipuvan hiipumistaan, kunnes en jaksa enää pyristellä vastaan - kunnes ei ole enää syytä pyristellä. Kai tämä on nyt menoa, taas...
Sori, vedin tarkoituksella yli, koska tyyliini ei kuulu kirjoittaa tällaista tosissani.
Kai sitä laskee aina sen varaan, että kuitenkin on juttuja, harrastuksia ja sen sellaisia, joissa tuntuu olevan jotain, josta ottaa kiinni; en viitsi puhua potentiaalista, ehkä ennemmin mielekkyydestä. Lähinnä ehkä musiikin saralla. Siinäkin vain on näemmä mahdollista valahtaa hetkessä täydelliseen mitättömyyteen. Mitä muuta? Filosofia, kommunismin punainen palo ja uskonnollisuus täyttävät toisinaan stressittömiä joutohetkiäni tasaisella, kellontarkalla pitkittyneellä odotuksellaan ja täyttymyksen lykkäävällä, sanoisinko, Finrexin-vaikutuksellaan, mutta en silti voi uskoa koskaan pääseväni yli sen ajan muistosta, jolloin en vielä ollut oivaltanut tiettyä kielen itseensäviittaavuutta. Olin kyllä kuullut, ettei kielen ulkopuolella ole älyllistä elämää, mutten ollut osannut nähdä sitä olennaisena. F. Nietzschekin on alkanut entistä enemmän kurittaa minua taiteellisen elämyksen sijaan, elämyksen, joka muiden vastaavien kokemusten lailla vaikuttaa hiipuvan hiipumistaan, kunnes en jaksa enää pyristellä vastaan - kunnes ei ole enää syytä pyristellä. Kai tämä on nyt menoa, taas...