If only they could see what I've seen with my eyes
Uusi vuosi, uudet kujeet. Tai ainakin toivoa sopii. Mitään en itselleni tai muillekaan taaskaan luvannut, päätyisin kuitenkin vain rikkomaan lupaukseni. Mutta noin muuten odotukset tulevasta vuodesta ovat korkealla, sillä asunto on ainakin vaihdossa piakkoin... muutan nimittäin L:n kera opiskelijaperheasuntoon! Maltan tuskin odottaa sitä rauhaa ja hiljaisuutta. Voi, miten niitä onkaan kaivattu! Olen nimittäin niin lopen kyllästynyt katselemaan ihmisten sekoilua kaikkialla ympärilläni, jopa kotonani. Tämä on aiheuttanut lieviä (hah!) ristiriitoja, sillä koti on minulle kuitenkin pyhin sektori, enkä todellakaan kykene sietämään siellä yhtäkään randomiittia vastoin tahtoani. Ei minun tarvitse edes aistia niitä olentoja, pelkkä tietoisuus läsnäolosta riittää.
Olen vain nähnyt aivan riittävästi yhden elämän tarpeiksi viinaa, huumeita(¹), juhlia, riitoja, mielisairautta, ylenpalttista typeryyttä ja väkivaltaa ympärilläni. Lisätään listaan vielä horjuvat käsitykset ikuisten juhlien mahdollisuuksista ja jatkuvasta pakenemisesta ongelmilta, jotka kuitenkin odottavat sinua huomenna heti kun tietoisuus päässäsi herää. Todellakin, jos jotain tästä kaikesta voidaan aivan varmasti päätellä ja sanoa, niin se on tämä: on täysin yhtä tärkeää (jos ei jopa tärkeämpää) tietää mitä ei halua olla kuin se mitä haluaa olla. Päämäärieni kanssa minä varmaan olen yhtä kadoksissa kuin aina aikaisemminkin, mutta nyt olen ainakin saavuttanut jonkinlaisen selvänäköisyyden asteen niistä asioista ja vaikutteista, joista haluan ainakin näillä näkymin pysytellä erossa.
Tästä kaikesta koetusta ja nähdystä on lopputuloksena seurannut uskomaton välinpitämättömyys ja eristyneisyys ihmisyydestä yleensä. Ei kiinnosta enää lukea sähköposteja, saatika sitten vastata niihin. Ei edes niiden ihmisten viesteihin, jotka sen aivan varmasti ansaitsisivat ja joilla ei ole mitään osaa eikä arpaa kaikkeen tapahtuneeseen. En edes harkitse avaavani ulko-ovea, jos en ole satavarma että siellä odottaa joku odottamani vieras. Puhelintani vihaan vähintään 97% ajasta eikä soittoäänenkään vaihtaminen vähennä verenpaineen kohoamista jonkun häiritsessä rauhaani. Silloin tällöin ehkä saatan vastata tekstiviestiin, jos jollakin edes vähän merkitystä omaavalla ihmisillä on jotain asiaa tai viihdyttävää sanottavaa. Poikkeuksena sanottakoon, että käsinkirjoitetuista kirjeistä jokaisen olen avannut ja moneen kertaan lukenut. Suuri kiitos jokaiselle teistä, joka on sellaiseen jaksanut aikaansa uhrata vailla uskoa vastineesta.
Nyt kun kulunutta vuotta miettii, niin on muuten miltei surkuhupaisen huvittavaa kuinka esimerkiksi omat vanhemmat (ja lukuisat muutkin ihmiset, mutta ei mennä tällä kertaa heihin) ympärilläni pitävät minua ja suurta osaa lähipiiristäni skarppeina, vaikka heillä ei ole todellisuudessa minkäänlaista käsitystä siitä minkälaisessa maailmassa me elämme, minkälaisia ihmisiä tunnemme tai minkälaisia arvoja edustamme. Niin, etenkin juuri vanhemmillemme me olemme aina niin puhtaita ja viattomia. Kuitenkin todellisuudessa kaikilla meistä on kasvoillaan vain jonkinlainen puhtauden naamio. Naamio, jota olemme ympäristöämme ja sen odotuksia tarkkailemalla oppineet pitämään sujuvasti kasvoillamme jo teini-iästä lähtien. Sen läpi ei voi helposti nähdä ilman omistautunutta tarkkailua sisäpiiritasolla (tätä petosta helpottaa suuresti myös se seikka, että vanhemmat tahtovat uskoa lapsistaan aina vain hyvää).
Kaiken tämän jatkuvan valehtelun ja näyttelemisen oikeutamme sillä, että emme halua vanhempiemme tietävän mitään siitä maailmasta missä heidän lapsensa elävät. Miksi? Koska siitä ei heille seuraisi mitään muuta kuin surua, pettymystä ja käsittämättömiä määriä itsesyystöstä ja huolta, jonka he kasaisivat musertaviksi vuoriksi hartioillensa ilman mitään syytä. Mikään selittely ja todistelu koko maailmassa ei koskaan riittäisi häivyttämään sitä huolta ainakaan omien vanhempieni mielestä, eivätkä he todellakaan ansaitse sellaista taakkaa.
Joskus se heidän naiivi hyväuskoisuus meitä ja yleisesti koko elämää kohtaan melkein itkettää minua. Porukoille koko elämä tuntuu olevan jotain töissäkäymistä, töistä puhumista, ehkä jonkun IS-otsikon päivittelyä, Bumtsibumia, pari hassua likaista vitsiä pienessä siiderihumalassa, vähän lisää töistä puhumista ja seksiä lauantaisin saunan jälkeen, kun taas meille hylkiöille se on jonkinlaista jatkuvaa apocalypse culturea, jatkuvaa riettautta ja hekumaa; elämää vailla juuri mitään uskoa ihmiseen tai sen tulevaisuuteen. Koska emme usko mihinkään pysyvään, emme myöskään rakenna mitään pysyvää; lähinnä kulutamme vain aikaamme miten parhaiten taidamme, teemme sen verran opintoviikkoja ja/tai töitä että saamme instituutiot pois niskastamme ja loppuajan (lopunajan?) hauskutamme itseämme nauramalla ivallisesti kaikelle, myös omille elämillemme.
¹) "Know your drugs, know your doses. It's elementary."