Eräitä katkelmia / Vanhat mestarit
"Mieleeni muistuu kyllä vakavampiakin tapauksia näistä liiallisuuksistani. Aloin kirjoittaa Oodia poliisille ja Mestauskirveen ylistyslaulua. Otin tavakseni käydä säännöllisesti niissä kahviloissa, jotka olivat muodostuneet ammattihumanistiemme kantapaikoiksi. Moitteeton menneisyyteni takasi minulle niissä tietenkin hyvän vastaanoton. Siellä minä ikäänkuin huomaamatta päästin sitten jonkun sopimattoman sanan kuten esimerkiksi "Jumalan kiitos!" tai yksinkertaisesti vain "hyvä Jumala!". Tehän tiedätte miten nämä meidän kahvilateistimme ovat ujoja kuin rippikoululaiset. Tällaisia pöyristyttäviä sanoja seurasi aina hetken tyrmistys, he tuijottivat toisiaan sanattoman ällistyksen vallassa, sitten puhkesi hirveä metakka, toiset pakenivat kahvilasta, toiset jäivät kaakattamaan närkästyneenä kenenkään kuuntelematta toistaan ja kaikki kiemurtelivat kouristuksissaan kuin paholainen, joka on saanut niskaansa vihkivettä."
"Selitin itselleni myös, että ruumiin kuolema, sikäli kuin saatoin päätellä niistä tapauksista jotka oli nähnyt, oli sinänsä tarpeeksi ankara rangaistus ja riitti päästämään kaikista synneistä. Ihminen ansaitsi pelastuksensa - toisin sanoen oikeuden hävitä olemattomiin - kuolintuskansa hiellä."
"En ole koskaan pohjimmiltaan voinut uskoa, että inhimillisiin asioihin kannattaisi suhtautua vakavasti. Mikä sitten oli vakavalta kannalta otettavaa, sitä en tiennyt, siitä vain olin varma, ettei ainakaan se, minkä silmilläni näin ja mikä minusta tuntui vain hauskalta - tai ikävältä - leikiltä, ollut todesta otettavaa. Ihmisillä on tosiaan sellaisia pyrkimyksiä ja vakaumuksia, joita en ole koskaan voinut ymmärtää. Katselin aina kummissani ja hiukan epäluuloisesti niitä omituisia olentoja, jotka näännyttivät itsensä hengiltä rahan tähden tai joutuivat epätoivoon menettämänsä "aseman" vuoksi tai uhrautuivat suurin elein perheensä menetyksen hyväksi.
Epäilemättä olin toisinaan suhtautuvinani elämään vakavasti. Mutta ennen pitkää havaitsin vakavien asioiden oman turhanpäiväisyyden ja näyttelin vain edelleen osaani niin hyvin kuin taisin. Näyttelin toimekasta, tarmokasta, älykästä, hyveellistä, kunnon kansalaista, näyttelin yhteiskunnallista närkästystä, suvaitsevaisuutta, yhteistuntoa, henkistä rakentavaisuutta... mutta kuka myöntäisi sellaisen suhtautumistavan oikeutetuksi, silloin kun on kysymyksessä rakkaus, kuolema tai köyhien ihmispoloisten palkat? Vaan minkä sille mahtoi?"
-Camus, Albert: Putoaminen
Tiedättekö, hyvä runous ja kirjallisuus on tavallaan harmillinen juttu. Kun sitä on lukenut, niin sen jälkeen kaikki omat väkerrykset tuntuvat sanalla sanoen mitättömiltä. Miksi vaivautua, kun joku sanoi kaiken paremmin jo monta aikaa sitten? Kuitenkin: En ole pitkään aikaan hykerrellyt minkään kirjan parissa samalla tavoin. Viimeksi samankaltaisia reaktioita koin varmaan Hessen Arosuden parissa.
Surullista, että siitäkin on niin kauan.