Dead March / In My Garden
In my garden
Things grow in my garden
Things will grow
Then they die
Then they fall away
Then they're gone
In my garden
In my garden
Ei ole huvittanut kirjoittaa tänne mitään vähään aikaan. Niin paljon kaikenlaista tapahtunut pään sisällä, ettei oikein edes tiedä mistä pitäisi alkaa vyyhtiä ulkopuolisille purkamaan. Tosin tarvitseeko sitä edes tehdä? Onko tästä mitään hyötyä? Ehkä jotkut asiat vain edelleen jäsentyvät parhaiten paperilla ja musteella henkilökohtaisessa hiljaisuudessa.
Voin antaa teille kuitenkin jotakin. Parin viime päivän aikana olen miettinyt, että milloin todistan seuraavan ystäväni kuoleman/itsemurhan (yhden näet olen jo kokenut). Nimittäin kun katselen näitä muutamia ihmisiä ympärilläni, niin voin ymmärtää etteivät ne välttämättä ole niin hirvittävän kaukaa haettuja tilanteita. Merkit leijuvat ilmassa ja voin mieleni silmin nähdä niiden realisoituvan; tuo hymyilevä poika kuolee huumeyliannostukseen, tuo taas alkoholisoituu ja kuolee sisältä, tuo skarppi mimmi taas kuolee vastoin kaikkea vitun oikeudenmukaisuutta jonkun helvetin rattijuopon yliajamana. Ehkä ei tänään, ei ehkä vielä huomennakaan, mutta tämä on vain ajan luoma illuusio. Kaikki ovat kuitenkin vielä niin nuoria. Taantumiselle ja murheelle on vielä runsaasti aikaa. Yksilöllinen regressio, kuten maailmanloppukin, ei tapahdu päivässä, vaan hitaasti... niin kovin hitaasti.
Vaikka annan ihmisille vapauden lopettaa oman elämänsä ("If we value so highly the dignity of life, how can we not also value the dignity of death?"), silti samaan aikaan jokin itsekäs osa minussa haluaa kieltää sen, sillä nämä itsemurhaajat vievät mukanaan osan minunkin historiaani. Tai ehkä vain pelkään jääväni yksin. En jotenkin jaksa enää uskoa, että kykenisin kunnolla ystävystymään (tutustuminen on eri asia, vaikka siitä kaikki alkaakin) uusiin ihmisiin. Vaikka pystyisinkin, niin ei se koskaan olisi sama asia kuin jonkun sellaisen kanssa jonka kanssa on jakanut nuoruutensa. Ei yhteen voi tulla, yhteyteen ja rakkauteen pitää kasvaa. Se taas vaatii loputtomilta tuntuvia kävelyretkiä metsissä ja kaduilla, keskusteluita, jaettuja hymyjä ja kokemuksia... sanalla sanoen mielettömän paljon aikaa ja vilpitöntä kiinnostusta.
Kamalinta tässä on se, että vaikka sormella on helppoa osoitella, niin sitä ei voi koskaan tietää miten tässä itse kullekin käy. Missä ihmeessä minä olen kymmenen vuoden päästä? Kahdenkymmenen? Jos tässä jotain on oppinut, niin ainakin sen, että tässä maailmassa ei ole olemassa minkäänlaisia takuita millekään ja sitä voi herätä ihan mistä tahansa. Kotoaan rääkyvä lapsi sylissä katsellessaan itseään peilistä, keski-ikäisten nistien ympäröimänä jossain röttelössä tai sairaalan katolta varpaat reunalla.