Riipivää kerrassaan
Kyllästyttää ihmisten tekopyhyys. Ihmiset, jotka tietoisesti uivat valheiden meressä ja unohtavat itsensä. Kerta toisensa jälkeen vannon etten unohda kuka olen mutta enhän edes aina muista olevani kukaan. Kuinka moni jääkään siihen suhteeseen, jossa joutuu fyysisesti tai henkisesti pahoinpidellyksi ja häväistyksi kerta kerran jälkeen..
On helpompi jäädä kuin lähteä voin lukea heidän huuliltaan aina, kun he valehtelevat minulle kaiken olevan jo paljon paremmin. Hetken aikaa he jaksavat itsekin uskoa siihen, vaikka ei ole mitään näkyvä syytä uskoa, että asiat muuttuisivat.. Ainakaan parempaan suuntaan. Miksi altistaa itsensä uudestaan ja uudestaan sille tuskalle, jota tietää sen toisen aina haluamatta tai tietoisesti sinulle tuottaa.
Eniten olen raivoissani ehkä juuri siksi, että olen itsekin joskus ollut tuo ihminen. Joka jää, koska ei uskalla lähteä. Minä olen unohtanut. Unohtanut kuka olen ja antanut muiden tehdä minusta heidän kuvansa omani sijaan. Minä olen unohtanut kuinka olla yksin ja pelännyt jokaista yötä ja aamua. En halua olla se ihminen enää, koskaan.
Minä tiedän paremmin. Vai tiedänkö sittenkään? Tekeväthän muutkin samat virheet aina yhä uudestaan. Toki olen ennenkin vannottanut itseni olemaan uskomatta ihmisyyteen. Mutta nyt luulen todellakin menettäneeni uskon siihen. Lupasin kerran itselleni etten anna enää ikinä kenenkään satuttaa itseäni. Luulin pettäneeni lupaukseni mutta ymmärrän paremmin käyneeni vain läpi välttämättömän. Tieto on valtaa. Kuka vain voi käyttää väärin tietoa, jota et koskaan olisi paljastanut muuten kuin horjumattoman luottamuksen tuloksena. Siksi täytyykin oppia tunnistamaan ne ihmiset, jotka ansaitsevat tietää.
Ihminen, joka ei tiedä mitä valta on käyttää sitä häikäilemättömästi omien etujensa mukaisesti. Miksi, oi miksi, ihmisellä on luontainen taipumus käyttää valtaansa väärin. Miksi pitää oppia yrityksen ja erehdyksen kautta. Niin saatanan moni joutuu kärsimään vain siksi, että valtaa on ihmisillä, jotka eivät sitä osaa käsitellä.