(no subject)
Kävin katsomassa Kansallisteatterissa Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan. Joku tuntematon nainen antoi ilmaisen lipun permantopaikalle, muuten olisin Stage-kortilla ollut jossain toisella parvella.
Siitä on jo jokunen aika kun olen viimeksi Tuntemattoman lukenut. Tai Sotaromaanin, joka itse asiassa on se versio, jonka omistan. Kaikki ei siis ollut ihan tuoreessa muistissa, ja vaikka olisi ollutkin, olisi Smedsin varsin avoin tulkinta kuitenkin yllättänyt. Kiroilun, ampumisen ja ryyppäämisen lisäksi esityksessä oli niin paljon tulkintaa, vertausta ja symboliikkaa, että siitä voisi joku viisaampi ihminen kirjoittaa kokonaisen tutkimuksen. Teatteriteknisesti modernissa esityksessä käytettiin interaktiivista videokuvaa ja monikerroksisia visuaalisia taustoja. Fyysinen lavastus oli melko vaatimaton, näyttämöllä tarvittiin paljon avointa tilaa. Osa näytelmästä nähtiin käytännössä pelkästään taustan suurelta videoscreeniltä, sillä itse toiminta tapahtui näyttämön sisällä tai alla - korsussa ja juoksuhaudoissa, tietenkin.
Henkilöt oli paljolti pidetty ennallaan replikointia myöten. Ajoittain Smedsin moderniin tulkintaan liittyvät repliikit hiukan törmäilivätkin Väinö Linnan kielen kanssa, mutta sen ehkä olikin tarkoitus palvella näytelmän kahta päällekkäistä aikaa, 1939-1944 sotia ja toisaalta tätä päivää. Myös henkilöt liikkuivat kummallakin ajallisella tasolla, eivät tosin kaikki samalla tavalla.
Julkisuudessa Smedsin tulkinta on saanut huomiota ja tunnetaankin nimellä "se näytelmä, jossa ammutaan Tarja Halonen." Niin ammutaankin, ainakin symbolisesti, samoin kuin monta muuta suomalaista vaikuttajaa ja suomalaisuuden tai suomalaisen politiikan symbolia: Lenita, Katri Helena, Ransu, Paavo Lipponen, nukku-matti, joku uutistenlukija... Ampumisten tapahtuessa taustascreenillä soitettiin lavalla "Suomi on kuollut" -lausetta toistavaa kappaletta ja kaadettiin ja heiteltiin samaan kasaan suomalainen koivumetsä, kolme ristiä, muumimammahahmoinen räsynukke, peittoja ja vaatteita. Itselleni tämä loppukohtaus oli vähintään tunnetasolla merkittävä. Roskakasaa, tuhotun joukkoon, heitettiin symbolisesti koti, uskonto ja isänmaa, ja samalla tapettiin suomalaisuuden edustajia. Ehkä rankimmalta tuntui nähdä ammuttavana Aadolf Ehrnrooth, Suomen itsenäisyyden kasvot. Toisaalta ehkä juuri Ehrnrooth sopikin muistuttamaan siitä, ettei itsenäisyys ollut mikään voitto. Siitä maksettiin hinta, joka monelle merkitsi suomalaisuutta itseään: kodit Karjalassa, Suomi-neidon helma. Ja tietenkin kymmeniä tuhansia ihmishenkiä, 26 000 pelkästään talvisodassa. Se, että ammuttaviksi oli valittu nykyisen suomalaisuuden edustajia ja nykyhetken suomalaisten muistoihin ja Suomi-kuvaan kiinteästi liittyviä henkilöitä oli ehkä tarkoitettukin juuri herättämään ajatus siitä, entä jos. Entä jos tämä vietäisiin meiltä? Vastaava vietiin isiltämme ja äideiltämme.
Samalla mietin rajan taakse jääneiden tai sieltä paenneiden kohtaloita. Evakkokarjalaisia asutettiin ympäri Suomea lähes puoli miljoonaa, ja jossakin mielessä he olivat ne onnekkaimmat. Ne karjalaiset ja inkeriläiset, joiden kotiseudut olivat alun alkaenkin Venäjän/Neuvostoliiton puolella, siirrettiin sodan jaloista kuka minnekin. Saartorenkaan ja saksalaismiehityksen alle jäänyt inkeriläisväestö kärsi nälkää ja kurjuutta, ja heitä siirrettiin Suomeen noin 50 000 - mutta vain muutamaksi vuodeksi. Sodan päätyttyä Neuvostoliitto vaati heidät palautettaviksi, mutta ei suinkaan kotiseuduilleen. Ne, joita ei siirretty Suomeen, oli karkotettu Siperiaan tai Etelä-Venäjälle. Kun entinen Inkerinmaa ja Karjala 50-luvulla avautuivat inkeriläisten paluumuutolle, oli alueelle asutettu jo muuta väestöä. Pitkin Neuvostoliittoa riepotellut, kansanvihollisiksi leimatut inkeriläiset olivat muukalaisia omilla kotiseuduillaan.
Enemmän kuin sodan menetykset numeroina tai poliittiset seuraukset minua koskettavat nämä yksittäiset kertomukset menetyksestä, kuolemasta ja kärsimyksestä. Voisin nimittää tätä "historialliseksi empatiaksi" ja myönnän aivan avoimesti, että Kristian Smedsin ohjaus onnistui koskettamaan ja herätti isänmaallisia tunteita. En pysty tulkitsemaan Smedsin ajatuksia älyllisesti enkä varmasti huomaa kaikkia vertauskuvia, mutta ehkä ei ole väärin nauttia teatterissa sen herättämistä tunteista ja tunnelmista, tuntematta syyllisyyttä epä-älyllisyydestään.
Siitä on jo jokunen aika kun olen viimeksi Tuntemattoman lukenut. Tai Sotaromaanin, joka itse asiassa on se versio, jonka omistan. Kaikki ei siis ollut ihan tuoreessa muistissa, ja vaikka olisi ollutkin, olisi Smedsin varsin avoin tulkinta kuitenkin yllättänyt. Kiroilun, ampumisen ja ryyppäämisen lisäksi esityksessä oli niin paljon tulkintaa, vertausta ja symboliikkaa, että siitä voisi joku viisaampi ihminen kirjoittaa kokonaisen tutkimuksen. Teatteriteknisesti modernissa esityksessä käytettiin interaktiivista videokuvaa ja monikerroksisia visuaalisia taustoja. Fyysinen lavastus oli melko vaatimaton, näyttämöllä tarvittiin paljon avointa tilaa. Osa näytelmästä nähtiin käytännössä pelkästään taustan suurelta videoscreeniltä, sillä itse toiminta tapahtui näyttämön sisällä tai alla - korsussa ja juoksuhaudoissa, tietenkin.
Henkilöt oli paljolti pidetty ennallaan replikointia myöten. Ajoittain Smedsin moderniin tulkintaan liittyvät repliikit hiukan törmäilivätkin Väinö Linnan kielen kanssa, mutta sen ehkä olikin tarkoitus palvella näytelmän kahta päällekkäistä aikaa, 1939-1944 sotia ja toisaalta tätä päivää. Myös henkilöt liikkuivat kummallakin ajallisella tasolla, eivät tosin kaikki samalla tavalla.
Julkisuudessa Smedsin tulkinta on saanut huomiota ja tunnetaankin nimellä "se näytelmä, jossa ammutaan Tarja Halonen." Niin ammutaankin, ainakin symbolisesti, samoin kuin monta muuta suomalaista vaikuttajaa ja suomalaisuuden tai suomalaisen politiikan symbolia: Lenita, Katri Helena, Ransu, Paavo Lipponen, nukku-matti, joku uutistenlukija... Ampumisten tapahtuessa taustascreenillä soitettiin lavalla "Suomi on kuollut" -lausetta toistavaa kappaletta ja kaadettiin ja heiteltiin samaan kasaan suomalainen koivumetsä, kolme ristiä, muumimammahahmoinen räsynukke, peittoja ja vaatteita. Itselleni tämä loppukohtaus oli vähintään tunnetasolla merkittävä. Roskakasaa, tuhotun joukkoon, heitettiin symbolisesti koti, uskonto ja isänmaa, ja samalla tapettiin suomalaisuuden edustajia. Ehkä rankimmalta tuntui nähdä ammuttavana Aadolf Ehrnrooth, Suomen itsenäisyyden kasvot. Toisaalta ehkä juuri Ehrnrooth sopikin muistuttamaan siitä, ettei itsenäisyys ollut mikään voitto. Siitä maksettiin hinta, joka monelle merkitsi suomalaisuutta itseään: kodit Karjalassa, Suomi-neidon helma. Ja tietenkin kymmeniä tuhansia ihmishenkiä, 26 000 pelkästään talvisodassa. Se, että ammuttaviksi oli valittu nykyisen suomalaisuuden edustajia ja nykyhetken suomalaisten muistoihin ja Suomi-kuvaan kiinteästi liittyviä henkilöitä oli ehkä tarkoitettukin juuri herättämään ajatus siitä, entä jos. Entä jos tämä vietäisiin meiltä? Vastaava vietiin isiltämme ja äideiltämme.
Samalla mietin rajan taakse jääneiden tai sieltä paenneiden kohtaloita. Evakkokarjalaisia asutettiin ympäri Suomea lähes puoli miljoonaa, ja jossakin mielessä he olivat ne onnekkaimmat. Ne karjalaiset ja inkeriläiset, joiden kotiseudut olivat alun alkaenkin Venäjän/Neuvostoliiton puolella, siirrettiin sodan jaloista kuka minnekin. Saartorenkaan ja saksalaismiehityksen alle jäänyt inkeriläisväestö kärsi nälkää ja kurjuutta, ja heitä siirrettiin Suomeen noin 50 000 - mutta vain muutamaksi vuodeksi. Sodan päätyttyä Neuvostoliitto vaati heidät palautettaviksi, mutta ei suinkaan kotiseuduilleen. Ne, joita ei siirretty Suomeen, oli karkotettu Siperiaan tai Etelä-Venäjälle. Kun entinen Inkerinmaa ja Karjala 50-luvulla avautuivat inkeriläisten paluumuutolle, oli alueelle asutettu jo muuta väestöä. Pitkin Neuvostoliittoa riepotellut, kansanvihollisiksi leimatut inkeriläiset olivat muukalaisia omilla kotiseuduillaan.
Enemmän kuin sodan menetykset numeroina tai poliittiset seuraukset minua koskettavat nämä yksittäiset kertomukset menetyksestä, kuolemasta ja kärsimyksestä. Voisin nimittää tätä "historialliseksi empatiaksi" ja myönnän aivan avoimesti, että Kristian Smedsin ohjaus onnistui koskettamaan ja herätti isänmaallisia tunteita. En pysty tulkitsemaan Smedsin ajatuksia älyllisesti enkä varmasti huomaa kaikkia vertauskuvia, mutta ehkä ei ole väärin nauttia teatterissa sen herättämistä tunteista ja tunnelmista, tuntematta syyllisyyttä epä-älyllisyydestään.