Loki: Yuujirou Kai & Rin Hirakoba - Ojasta peltoon
Kai ja Rin karkaavat kapteeniltaan Eishiroulta, koska onnistuivat pilan kautta suututtamaan hänet. Päätyivät sitten Celestialille, missä ensimmäisenä parivaljakko tipahti ihan eri paikkaan, mihin normaalisti uudet tyypit päätyvät.
Tapahtui siis joskus 26.8.
--
Kai ei ollut hetkeäkään epäröinyt, etteikö hänen ideansa olisi ollut hyvä. Kyllähän hän tiesi, ettei Eishirou sietänyt minkäänlaista itseensä kohdistettua kiusantekoa, mutta ehkä juuri se oli yksi syy sille, miksi Kai aina toisinaan koetteli kapteeninsa kärsivällisyyttä.
Tällä kertaa Kain arvio Eishiroun reaktiosta oli kuitenkin osunut pahemman kerran harhaan. Aluksi poika oli odottanut tämän vain vähän ärähtävän, mutta kun Eishiroun silmät olivat kaventuneet uhkaaviksi viiruiksi ja otsa kurtistunut raivonryppyihin, oli Kai nähnyt aiheelliseksi kiskoa Hirakoba-kun mukaansa ja jättää kiukusta ärisevä Eishirou rauhaan.
Vaikka Higan tennisharjoitukset olivatkin toisinaan hyvinkin raskaita, Kai tunsi silti jalkojaan pistelevän kun pojat viimein seisahtuivat hetkeksi vetämään henkeä. “Huh, se oli vähän liian lähellä mut me taidettiin vihdoin eksyttää se..” Kai oli hädin tuskin saanut sanottua lauseensa loppuun kun takaa kantautui vihainen ärähdys. Sen enempää Kai ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan vaan hän tarttui joukkuetoverinsa mahdollisista vastaväitteistä huolimatta uudestaan tämän ranteeseen ja lähti jatkamaan pakoaan. Seuraavassa hetkessä Kaista tuntui siltä, kuin maa olisi yhtäkkiä kadonnut hänen jalkojensa alta ja hetki sitten takaa kuuluvat juoksuaskeleet olivat kaikonneet.
Kai kampesi itsensä istumaan ja irvisti inhosta nähtyään pudonneensa suoraan suureen vesilätäkköön. Poika vilkaisi nopeasti ympärilleen ja tuli huomanneeksi, ettei ehkä sittenkään ollut heistä kahdesta se epäonnisin. “Öh, Hirakoba-kun? Mitä sä siel pellos teet? Mun tietääkseni sä ainakin vielä viimeks vihasit goyaa..” Kai huikkasi ystävälleen noustessaan ylös vettä valuvana.
Jekkujen tekeminen oli aina mielenkiintoista, sillä reaktioiden näkeminen oli aina sen vaivan arvoista. Tästä syystä Rin usein meni ystävänsä Kain ideoiden mukana. Välillä hänestä kuitenkin tuntui, kuin he leikkisivät tulella jekkujensa kanssa... niin kohteiden kuin tekojen takia. Se ei haitannut, sillä pieni jännitys sai elämän tuntumaan hienolta.
Sitten kuitenkin oli asioita, jotka saivat Rinin katumaan sitä, että oli suostunut mihinkään Kain ideoihin mukaan. Yleensä tämä katumus iski silloin, kun heidän joukkueensa kapteeni suuttui erityisen pahasti. Tällä kertaa he olivat karanneet tämän välttääkseen, mutta Rin katui luultavasti asiaa sen ansiosta vielä enemmän, sillä jotenkin he olivat tippuneet suoraan ojasta allikkoon.
... tai oikeammin sanottuna suoraan goya peltoon. Rin kamppaili itsensä nopeasti ylös ja pelastautui pellon reunalle.
“Kuule sieätyshoitoo koiti”, Rin huokaisi ja istui alas. “Miks ite yhtäkkii hyppäsit kylpyy.”
Kai ei voinut olla hymyilemättä ystävänsä vastaukselle ollen jo aikeissa kysyä tarvitsiko Rin apua, mutta ehti hädin tuskin suutaan avata kun toinen olikin jo selvinnyt pinteestään. Kysymykselle Kai sen sijaan pyöräytti silmiään. “En mä mitää hypänny, putosin niinku säkin..” Poika mutisi vastaukseksi puristaessaan pöyheitä hiuksiaan kuiviksi, jotka eivät enää olleet ihan niin pöyheät kuin hetkeä aikaisemmin. “Mä saan varmaan keuhkokuumeen.. Sä sentään säilyit kuivana, ku et pudonnu yhenkään mädän goyan päälle..” Puhuessaan Kai vilkuili ympärilleen selvittääkseen, missä he oikein olivat. “Me ei taideta enää olla Okinawalla..”
“Oisin mieluummi ottan sen vesilätäkön ku ton pello! Ja mun hiuksetki o iha mutaset ny...” Rin huokaisi ja yritti puhdistaa hiuksiaan samalla, kun katseli vähän ympärilleen. “Ei kyl silt vaikuta... mut missä muualkaa me voitas olla? Tietääkseni ihmiset ei osaa viel teleporttail.”
Tosin jotenkin se paikka, missä he olivat, oli kylmä. Okinawalla oli ollut helteinen päivä (kuten melkein joka päivä), joten yhtäkkinen muutos alkusyksyn ilmastoon tuntui kyllä.
Kai joutui hillitsemään itsensä ettei olisi nauranut koska toinen poika näytti niin hullunkuriselta hiukset ja kasvot mutaisina. “Eishirou-kun varmaan haluaisi tutustua ton pellon omistajaan. Sitten ne vois yhes kasvattaa goyaa..” Kai vitsaili vaikka hänen kasvonsa pysyivätkin vakavina aina siihen asti kun yli pyyhkäissyt tuulenvire sai hänet säpsähtämään ja aivastamaan kylmästä. “Oltiin me missä vaan, mä haluun pois täältä metsästä..” Kai irvisti. “Mihinköhä suuntaan täst pitäs lähtee?”
“Ehk pitäs kysyy ton pellon omistajalt? En kyl tiiä yhtää mist lähtis et-” Rin hiljeni äkisti ja perääntyi pari askelta. “Okei, ei tartte ettii - mut en usko et meiä kannattaa puhuu sen kaa”, hän sanoi ja osoitti varoen suuntaan, jossa hyvin, hyvin vihainen pellonomistaja seisoi.
“Juostaa?”
Kai vilkaisi nopeasti Rinin osoittamaan suuntaan eikä jäänyt kovin pitkäksi aikaa miettimään juoksemisen lisäksi muita vaihtoehtoja. “Näinks mä väärin vai oliks sil tyypil-” Kain lause jäi kesken kun ilmaa halkoi vihamielisen kuuloinen koiranhaukku. “Joo, juostaan ja äkkii sittenki.”
Koiran haukunta kuului koko ajan loitompana ja kun aikaisempi metsämaisema alkoi muuttua poluksi, Kai katsoi sopivaksi pysähtyä hetkeksi. “Tää on varmaa joku Eishiroun keksimä rangaistus.. Tai sitten me nähään vaa jotai tosi outoo unta..” Kai totesi alistunut sävy äänessään.
Rin oli iloinen siitä, että heillä oli niin ankara koulutus Higassa. Huonommalla kunnolla hän olisi saattanut olla jo liian väsynyt juoksemaan, mutta nyt he pääsivät onneksi hyvin pakoon.
“Eishirou on kyl hyvää keksii kaikenlaist, mut en mä usko et se iha tällast keksis”, Rin totesi ja vilkaisi vielä taakseen. Kukaan ei vaikuttanut enää seuraavan. “Tää näyttää koko aja vähemmä Okinawalt... missähä ihmees me ollaa?”
Kysymykseen saatettaisiin saada nopeasti vastaus, sillä kauempana metsäpolulla oli kyltti. Ehkä se kertoisi jotain hyödyllistä... tai edes keinon päästä ihmisten ilmoille. Rin käveli kyltille ja luki ääneen mitä siinä luki. “Tätä tietä kohti Celestialin kylää... eh, mikä se o?”
Kai hymähti. “Ehkä nii. Mut ei sitä tiedä, mitä kaikkea se keksii kun vaa suuttuu tarpeeks.” Eishiroun nimen mainitessaan Kailla tuntui olevan koko ajan sellainen tunne, kuin joku tai jokin olisi vielä tarkkaillut heitä ja takana horisontissa yhä häälyvä metsä näytti aavemaiselta. Rinin ääni havahdutti Kain kuitenkin lopulta omista ajatuksistaan ja vieras nimi sai hänet kohottamaan kulmiaan. “Ei aavistustakaan mut siel on ainakin varmasti ihmisiä.” Sen sanottuaan Kai oli jo lähtenyt juoksuun ja viittoi Riniä seuraamaan. “Toivottavasti sen kylän ihmiset on ystävällisempii ku se äskeine goyanviljelijä..”
“No se on kylä, jote luulis et on”, Rin totesi ja huokaisi sitten, kun Kai lähti juoksemaan. “Mut ei meit ny enää seurata, nii pitääks tässä juosta?” Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä jälkeen ystävästään, joten hän lähti juoksemaan perässä.
Tie oli pitempi, kuin mitä Rin olisi toivonut, mutta lopulta se loppui ja heidän edessään oli todella kylä. Paljon rakennuksia, jonkin verran ihmisiä ja paljon hälinää. Kauempana horisontissa näkyi myös suurehko rakennus, joka vaikutti joltain linnalta (mutta oli oikeasti koulu, mutta eipähän Rin sitä tiennyt vielä). “Woah.”
Aikaisemman metsässä rämpimisen jälkeen ihmisiä vilisevä kylä tuntui sillä hetkellä parhaalta mahdolliselta paikalta, vaikka niin rajusti Okinawasta poikkeava ympäristö saikin Kain vain miettimään entistä enemmän sitä, missä he oikein olivat ja miten he olivat sinne päätyneet. “Juoksemisesta tulee nälkä..” Kai mutisi ympärilleen vilkuillen, ennen kuin kauempana kohoava rakennus kiinnitti hänenkin huomionsa. “No on siin pytingil kokoo. Saa olla varmaa aika rikas, et voi asuu tuol..”
“Vaikuttaa vähä joltai Hyoutein Atobe-sanin lukaalilt... kuka tietää jos sil o joku paikka täälki? Mis lie tää paikka sitte onkaa.” Rin ei tunnistanut paikkaa Okinawalaiseksi paikaksi. Miten kauaksi he olivat oikein päätyneet kotoa? No, ainakaan hän ei ollut siellä yksin vaan ystävänsä kanssa. “Ehk pitäs kysellä paikallisilt täst paikast? Tai kai ne ny osaa ees neuvoo tien takas Okinawalle tai jotai...”
Rin tunsi tosin olonsa hyvin epämukavaksi. Osa tytöistä oli pysähtynyt kikattamaan sille, miltä hän näytti. Häntä häiritsi muta hiuksissa jo ilmankin sitä! “Tai jos ees pääsis peseytyy jossai...”
“Kieltämättä. Se oliski varmaa ainoo, joka pystyis asuu tollases. Vaik en mä kyl oo varma haluisinks mä ihan noin korkeet taloo..” Osa ohikulkevista ihmisistä näytti luovan oudoksuvia katseita heidän suuntaansa, mutta Kai ei sillä hetkellä jaksanut kiinnittää asiaan huomiota vaikka tiesi kyllä heidän herättävän varmasti huomiota märkinä ja mutaisina. “Mä käyn kysyy tolt yhelt tyypilt, se näyttää silt, että tietäs jotai.. Oota täs.”
“Anteeks, voisitsä kertoo mis mä ja mun kaveri oikei ollaa ja mite me päästäs takas kotii Okinawalle?” Kai sai juuri ja juuri sanotuks asiansa loppuun kun hänen pysäyttämänsä nuori tyttö purskahti pehmeään nauruun. “Voi teitä poikaparkoja, näytätte siltä kuin olisitte tulleet pitkänkin matkan takaa.” Tytön yhä naureskellessa Kaista alkoi tuntua, että tämä teki vain pilaa heistä mutta ei ehtinyt ajatuksissaan sen pidemmälle kun tyttö jatkoi. “Tämä on avaruusasema Celestial ja tuo korkea rakennus tuolla on koulu, joka on eräänlainen keskipiste tässä paikassa. Mitä kotiinpaluuseen tulee..” Tyttö hiljeni ja pysyi hiljaa niin kauan, että Kai ehti jo harkita kysyvänsä, mitä tyttö oli ollut aikeissa sanoa. Kun tyttö sitten lopulta vastasi, Kaista tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi hetkeksi lakannut lyömästä. “Täältä ei valitettavasti pääse takaisin. Kun tänne kerran joutuu, ei paluuta omaan maailmaan enää ole.”
Kai sai vain mutistua jotain epämääräistä kiitokseksi ennen kuin antoi tytön jatkaa matkaansa ja palasi takaisin ystävänsä luokse. “Me taietaan olla ny pahemmas ku pulas..” Poika lysähti istumaan penkille, kuullen äskeisen tytön sanojen kaikuvan päässään kerta toisensa jälkeen. “Me ei enää koskaa päästä takas kotii..”
Rin katsoi huolestuneena ystäväänsä, joka palasi takaisin kovin maahan lyödyn näköisenä. Syytä hän ei ehtinyt kyselemään, kun Kai selitti asian penkille istahdettuaan. He eivät pääsisi koskaan kotiin? Ajatus kuulosti hyvin järjettömältä, minkä takia Rin naurahtikin ääneen. “Uskot tollasta, Kai? Kaikkialta pääsee aina takasin.”
Tosin tapa jolla he saapuivat paikkaan oli kyllä hyvin absurdi. “... pääseehän?”
Kai päästi alistuneen huokauksen huuliltaan. “Ku tää vaa oliski joku tosi huono vitsi. Mut ei, se tyttö kuulosti hyvi vakuuttavalt.” Poika veti kerran syvään henkeä ennen kuin jatkoi maata tuijottaen. “Kaiken lisäks meist kuulemma jäi jonkunlaine kopio Maahan. Siel Eishirou ny jahtaa meit vaik me ollaan samaa aikaa tääl.. Ja toi rakennus tuol..” Kai viittasi kädellään kohti horisontissa kohoavaa tornimaista taloa. “..On koulu. Meiän ikäset nuoret asuu siel ja käy siel lukioo. Ja ilmeisesti meiänki pitäs mennä sinne.”
Rin istahti itsekin alas, kun Kai selitti asiaa tarkemmin. Tarina oli aika uskomaton... mutta poika ei vaikuttanut vitsailevan. “Ilmeisesti nää kyläläiset o tottunu meiä kaltasii, jos selitti noi tarkallee asiat...” He eivät siis olleet ainoita, joille kävi näin... mutta tuntui se silti aika pahalta. Toisaalta, piti ajatella positiivisesti.
“Hei, ainakaa me ei olla yksi. Sitte tää tilanne ois viel pahempi, jos vaa sä tai mä oltas tääl”, Rin totesi ja taputti Kain olkapäätä. “Me pietää toisistamme huolt.”
Rinin sanat rohkaisivat mutta eivät tehneet tilanteesta silti yhtään helpompaa. “Joo, mut on tää silti aika pelottavaa.. Mieti ny, me ei ehkä koskaa enää nähä Eishiroo ja Kei-kunii ja Hiroshi-kunii.. Puhumattakaa meiä perheist..” Jälkimmäisen lauseen sanottuaan Kai hiljeni äkisti ja huokaisi raskaasti. “Mä viel riitelin siskon kaa aamul..” Poika veti syvään henkeä ja nosti katseensa. “Mut kai tähän pitää vaan yrittää tottuu. Lähetäänks ekaks kattoo sitä kouluu? Säki saisit ehkä hiukses pestyy.” Kai totesi virnistäen, nousten jo valmiiksi ylös penkiltä. Hänkin kaipasi jo lämpimään suihkuun.
Toteamus siitä, etteivät he ehkä koskaan näkisi joukkuettaan tai perheitään sai Rininkin hieman apaattiseksi, mutta hän yritti työntää sen pois mielestään. Eivät he kestäisi tässä paikassa kauaa, jos pitäisivät negatiivisen asenteen! “Mut jos meki tultii tänne, nii eiköhä muutki joskus ilmesty. Eishirou varmasti ainaki varmasti haluu meiä pää kahteen kertaa, jos saa kuulla et me ollaa kahes paikas.” Kahdessa paikassa oleminen kuulosti kyllä omituiselta... mutta ainakin sillä tavalla tiesi, että joku oli huolehtimassa perheestä kotona. Rin nousi penkiltä ylös ja venytteli hieman.
“Mennää sinne. Ehkä ne voi siellä kertoo vähä enemmä siit, missä myö voiaa asua ja muuta... suihkuki kelpaa todellaki.” Mitä nopeammin Rin saisi hiuksensa puhtaaksi, sitä nopemmin hänen olonsa paranisi. Tosin Kai sai virnistyksensä takia pienen mätkäisyn takaraivolle ennenkuin Rin lähti juoksemaan edeltä. “Vika peril tarjoaa viikon mehut.”
“Nii, ehkä. Tosin Eishirou vois tulla vast sit ku on rauhottunu.. Mä en ainakaa haluis et se ekana tekonaa kävis taas jahtaamaa meitä.” Kai vitsaili nyt jo huomattavasti rennompaan sävyyn, vaikka uusi paikka ja mahdottomuus päästä sieltä takaisin kotiin yhä kummittelivatkin jossain mielen perukoilla. “Toivottavasti sielt saa jotai ruokaaki- Hei! Mist toi tuli!?” Kai oli hetkessä jaloillaan tuntiessaan läpsäisyn takaraivollaan. “Toi oli hei epäreiluu! Ootas vaa!” Niin sanottuaan Kaikin lähti juoksuun, odottaen jännittyneenä mitä kaikkea muuta tämä omituinen avaruusasema voisikaan vielä heille tarjota.
Tapahtui siis joskus 26.8.
--
Kai ei ollut hetkeäkään epäröinyt, etteikö hänen ideansa olisi ollut hyvä. Kyllähän hän tiesi, ettei Eishirou sietänyt minkäänlaista itseensä kohdistettua kiusantekoa, mutta ehkä juuri se oli yksi syy sille, miksi Kai aina toisinaan koetteli kapteeninsa kärsivällisyyttä.
Tällä kertaa Kain arvio Eishiroun reaktiosta oli kuitenkin osunut pahemman kerran harhaan. Aluksi poika oli odottanut tämän vain vähän ärähtävän, mutta kun Eishiroun silmät olivat kaventuneet uhkaaviksi viiruiksi ja otsa kurtistunut raivonryppyihin, oli Kai nähnyt aiheelliseksi kiskoa Hirakoba-kun mukaansa ja jättää kiukusta ärisevä Eishirou rauhaan.
Vaikka Higan tennisharjoitukset olivatkin toisinaan hyvinkin raskaita, Kai tunsi silti jalkojaan pistelevän kun pojat viimein seisahtuivat hetkeksi vetämään henkeä. “Huh, se oli vähän liian lähellä mut me taidettiin vihdoin eksyttää se..” Kai oli hädin tuskin saanut sanottua lauseensa loppuun kun takaa kantautui vihainen ärähdys. Sen enempää Kai ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan vaan hän tarttui joukkuetoverinsa mahdollisista vastaväitteistä huolimatta uudestaan tämän ranteeseen ja lähti jatkamaan pakoaan. Seuraavassa hetkessä Kaista tuntui siltä, kuin maa olisi yhtäkkiä kadonnut hänen jalkojensa alta ja hetki sitten takaa kuuluvat juoksuaskeleet olivat kaikonneet.
Kai kampesi itsensä istumaan ja irvisti inhosta nähtyään pudonneensa suoraan suureen vesilätäkköön. Poika vilkaisi nopeasti ympärilleen ja tuli huomanneeksi, ettei ehkä sittenkään ollut heistä kahdesta se epäonnisin. “Öh, Hirakoba-kun? Mitä sä siel pellos teet? Mun tietääkseni sä ainakin vielä viimeks vihasit goyaa..” Kai huikkasi ystävälleen noustessaan ylös vettä valuvana.
Jekkujen tekeminen oli aina mielenkiintoista, sillä reaktioiden näkeminen oli aina sen vaivan arvoista. Tästä syystä Rin usein meni ystävänsä Kain ideoiden mukana. Välillä hänestä kuitenkin tuntui, kuin he leikkisivät tulella jekkujensa kanssa... niin kohteiden kuin tekojen takia. Se ei haitannut, sillä pieni jännitys sai elämän tuntumaan hienolta.
Sitten kuitenkin oli asioita, jotka saivat Rinin katumaan sitä, että oli suostunut mihinkään Kain ideoihin mukaan. Yleensä tämä katumus iski silloin, kun heidän joukkueensa kapteeni suuttui erityisen pahasti. Tällä kertaa he olivat karanneet tämän välttääkseen, mutta Rin katui luultavasti asiaa sen ansiosta vielä enemmän, sillä jotenkin he olivat tippuneet suoraan ojasta allikkoon.
... tai oikeammin sanottuna suoraan goya peltoon. Rin kamppaili itsensä nopeasti ylös ja pelastautui pellon reunalle.
“Kuule sieätyshoitoo koiti”, Rin huokaisi ja istui alas. “Miks ite yhtäkkii hyppäsit kylpyy.”
Kai ei voinut olla hymyilemättä ystävänsä vastaukselle ollen jo aikeissa kysyä tarvitsiko Rin apua, mutta ehti hädin tuskin suutaan avata kun toinen olikin jo selvinnyt pinteestään. Kysymykselle Kai sen sijaan pyöräytti silmiään. “En mä mitää hypänny, putosin niinku säkin..” Poika mutisi vastaukseksi puristaessaan pöyheitä hiuksiaan kuiviksi, jotka eivät enää olleet ihan niin pöyheät kuin hetkeä aikaisemmin. “Mä saan varmaan keuhkokuumeen.. Sä sentään säilyit kuivana, ku et pudonnu yhenkään mädän goyan päälle..” Puhuessaan Kai vilkuili ympärilleen selvittääkseen, missä he oikein olivat. “Me ei taideta enää olla Okinawalla..”
“Oisin mieluummi ottan sen vesilätäkön ku ton pello! Ja mun hiuksetki o iha mutaset ny...” Rin huokaisi ja yritti puhdistaa hiuksiaan samalla, kun katseli vähän ympärilleen. “Ei kyl silt vaikuta... mut missä muualkaa me voitas olla? Tietääkseni ihmiset ei osaa viel teleporttail.”
Tosin jotenkin se paikka, missä he olivat, oli kylmä. Okinawalla oli ollut helteinen päivä (kuten melkein joka päivä), joten yhtäkkinen muutos alkusyksyn ilmastoon tuntui kyllä.
Kai joutui hillitsemään itsensä ettei olisi nauranut koska toinen poika näytti niin hullunkuriselta hiukset ja kasvot mutaisina. “Eishirou-kun varmaan haluaisi tutustua ton pellon omistajaan. Sitten ne vois yhes kasvattaa goyaa..” Kai vitsaili vaikka hänen kasvonsa pysyivätkin vakavina aina siihen asti kun yli pyyhkäissyt tuulenvire sai hänet säpsähtämään ja aivastamaan kylmästä. “Oltiin me missä vaan, mä haluun pois täältä metsästä..” Kai irvisti. “Mihinköhä suuntaan täst pitäs lähtee?”
“Ehk pitäs kysyy ton pellon omistajalt? En kyl tiiä yhtää mist lähtis et-” Rin hiljeni äkisti ja perääntyi pari askelta. “Okei, ei tartte ettii - mut en usko et meiä kannattaa puhuu sen kaa”, hän sanoi ja osoitti varoen suuntaan, jossa hyvin, hyvin vihainen pellonomistaja seisoi.
“Juostaa?”
Kai vilkaisi nopeasti Rinin osoittamaan suuntaan eikä jäänyt kovin pitkäksi aikaa miettimään juoksemisen lisäksi muita vaihtoehtoja. “Näinks mä väärin vai oliks sil tyypil-” Kain lause jäi kesken kun ilmaa halkoi vihamielisen kuuloinen koiranhaukku. “Joo, juostaan ja äkkii sittenki.”
Koiran haukunta kuului koko ajan loitompana ja kun aikaisempi metsämaisema alkoi muuttua poluksi, Kai katsoi sopivaksi pysähtyä hetkeksi. “Tää on varmaa joku Eishiroun keksimä rangaistus.. Tai sitten me nähään vaa jotai tosi outoo unta..” Kai totesi alistunut sävy äänessään.
Rin oli iloinen siitä, että heillä oli niin ankara koulutus Higassa. Huonommalla kunnolla hän olisi saattanut olla jo liian väsynyt juoksemaan, mutta nyt he pääsivät onneksi hyvin pakoon.
“Eishirou on kyl hyvää keksii kaikenlaist, mut en mä usko et se iha tällast keksis”, Rin totesi ja vilkaisi vielä taakseen. Kukaan ei vaikuttanut enää seuraavan. “Tää näyttää koko aja vähemmä Okinawalt... missähä ihmees me ollaa?”
Kysymykseen saatettaisiin saada nopeasti vastaus, sillä kauempana metsäpolulla oli kyltti. Ehkä se kertoisi jotain hyödyllistä... tai edes keinon päästä ihmisten ilmoille. Rin käveli kyltille ja luki ääneen mitä siinä luki. “Tätä tietä kohti Celestialin kylää... eh, mikä se o?”
Kai hymähti. “Ehkä nii. Mut ei sitä tiedä, mitä kaikkea se keksii kun vaa suuttuu tarpeeks.” Eishiroun nimen mainitessaan Kailla tuntui olevan koko ajan sellainen tunne, kuin joku tai jokin olisi vielä tarkkaillut heitä ja takana horisontissa yhä häälyvä metsä näytti aavemaiselta. Rinin ääni havahdutti Kain kuitenkin lopulta omista ajatuksistaan ja vieras nimi sai hänet kohottamaan kulmiaan. “Ei aavistustakaan mut siel on ainakin varmasti ihmisiä.” Sen sanottuaan Kai oli jo lähtenyt juoksuun ja viittoi Riniä seuraamaan. “Toivottavasti sen kylän ihmiset on ystävällisempii ku se äskeine goyanviljelijä..”
“No se on kylä, jote luulis et on”, Rin totesi ja huokaisi sitten, kun Kai lähti juoksemaan. “Mut ei meit ny enää seurata, nii pitääks tässä juosta?” Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä jälkeen ystävästään, joten hän lähti juoksemaan perässä.
Tie oli pitempi, kuin mitä Rin olisi toivonut, mutta lopulta se loppui ja heidän edessään oli todella kylä. Paljon rakennuksia, jonkin verran ihmisiä ja paljon hälinää. Kauempana horisontissa näkyi myös suurehko rakennus, joka vaikutti joltain linnalta (mutta oli oikeasti koulu, mutta eipähän Rin sitä tiennyt vielä). “Woah.”
Aikaisemman metsässä rämpimisen jälkeen ihmisiä vilisevä kylä tuntui sillä hetkellä parhaalta mahdolliselta paikalta, vaikka niin rajusti Okinawasta poikkeava ympäristö saikin Kain vain miettimään entistä enemmän sitä, missä he oikein olivat ja miten he olivat sinne päätyneet. “Juoksemisesta tulee nälkä..” Kai mutisi ympärilleen vilkuillen, ennen kuin kauempana kohoava rakennus kiinnitti hänenkin huomionsa. “No on siin pytingil kokoo. Saa olla varmaa aika rikas, et voi asuu tuol..”
“Vaikuttaa vähä joltai Hyoutein Atobe-sanin lukaalilt... kuka tietää jos sil o joku paikka täälki? Mis lie tää paikka sitte onkaa.” Rin ei tunnistanut paikkaa Okinawalaiseksi paikaksi. Miten kauaksi he olivat oikein päätyneet kotoa? No, ainakaan hän ei ollut siellä yksin vaan ystävänsä kanssa. “Ehk pitäs kysellä paikallisilt täst paikast? Tai kai ne ny osaa ees neuvoo tien takas Okinawalle tai jotai...”
Rin tunsi tosin olonsa hyvin epämukavaksi. Osa tytöistä oli pysähtynyt kikattamaan sille, miltä hän näytti. Häntä häiritsi muta hiuksissa jo ilmankin sitä! “Tai jos ees pääsis peseytyy jossai...”
“Kieltämättä. Se oliski varmaa ainoo, joka pystyis asuu tollases. Vaik en mä kyl oo varma haluisinks mä ihan noin korkeet taloo..” Osa ohikulkevista ihmisistä näytti luovan oudoksuvia katseita heidän suuntaansa, mutta Kai ei sillä hetkellä jaksanut kiinnittää asiaan huomiota vaikka tiesi kyllä heidän herättävän varmasti huomiota märkinä ja mutaisina. “Mä käyn kysyy tolt yhelt tyypilt, se näyttää silt, että tietäs jotai.. Oota täs.”
“Anteeks, voisitsä kertoo mis mä ja mun kaveri oikei ollaa ja mite me päästäs takas kotii Okinawalle?” Kai sai juuri ja juuri sanotuks asiansa loppuun kun hänen pysäyttämänsä nuori tyttö purskahti pehmeään nauruun. “Voi teitä poikaparkoja, näytätte siltä kuin olisitte tulleet pitkänkin matkan takaa.” Tytön yhä naureskellessa Kaista alkoi tuntua, että tämä teki vain pilaa heistä mutta ei ehtinyt ajatuksissaan sen pidemmälle kun tyttö jatkoi. “Tämä on avaruusasema Celestial ja tuo korkea rakennus tuolla on koulu, joka on eräänlainen keskipiste tässä paikassa. Mitä kotiinpaluuseen tulee..” Tyttö hiljeni ja pysyi hiljaa niin kauan, että Kai ehti jo harkita kysyvänsä, mitä tyttö oli ollut aikeissa sanoa. Kun tyttö sitten lopulta vastasi, Kaista tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi hetkeksi lakannut lyömästä. “Täältä ei valitettavasti pääse takaisin. Kun tänne kerran joutuu, ei paluuta omaan maailmaan enää ole.”
Kai sai vain mutistua jotain epämääräistä kiitokseksi ennen kuin antoi tytön jatkaa matkaansa ja palasi takaisin ystävänsä luokse. “Me taietaan olla ny pahemmas ku pulas..” Poika lysähti istumaan penkille, kuullen äskeisen tytön sanojen kaikuvan päässään kerta toisensa jälkeen. “Me ei enää koskaa päästä takas kotii..”
Rin katsoi huolestuneena ystäväänsä, joka palasi takaisin kovin maahan lyödyn näköisenä. Syytä hän ei ehtinyt kyselemään, kun Kai selitti asian penkille istahdettuaan. He eivät pääsisi koskaan kotiin? Ajatus kuulosti hyvin järjettömältä, minkä takia Rin naurahtikin ääneen. “Uskot tollasta, Kai? Kaikkialta pääsee aina takasin.”
Tosin tapa jolla he saapuivat paikkaan oli kyllä hyvin absurdi. “... pääseehän?”
Kai päästi alistuneen huokauksen huuliltaan. “Ku tää vaa oliski joku tosi huono vitsi. Mut ei, se tyttö kuulosti hyvi vakuuttavalt.” Poika veti kerran syvään henkeä ennen kuin jatkoi maata tuijottaen. “Kaiken lisäks meist kuulemma jäi jonkunlaine kopio Maahan. Siel Eishirou ny jahtaa meit vaik me ollaan samaa aikaa tääl.. Ja toi rakennus tuol..” Kai viittasi kädellään kohti horisontissa kohoavaa tornimaista taloa. “..On koulu. Meiän ikäset nuoret asuu siel ja käy siel lukioo. Ja ilmeisesti meiänki pitäs mennä sinne.”
Rin istahti itsekin alas, kun Kai selitti asiaa tarkemmin. Tarina oli aika uskomaton... mutta poika ei vaikuttanut vitsailevan. “Ilmeisesti nää kyläläiset o tottunu meiä kaltasii, jos selitti noi tarkallee asiat...” He eivät siis olleet ainoita, joille kävi näin... mutta tuntui se silti aika pahalta. Toisaalta, piti ajatella positiivisesti.
“Hei, ainakaa me ei olla yksi. Sitte tää tilanne ois viel pahempi, jos vaa sä tai mä oltas tääl”, Rin totesi ja taputti Kain olkapäätä. “Me pietää toisistamme huolt.”
Rinin sanat rohkaisivat mutta eivät tehneet tilanteesta silti yhtään helpompaa. “Joo, mut on tää silti aika pelottavaa.. Mieti ny, me ei ehkä koskaa enää nähä Eishiroo ja Kei-kunii ja Hiroshi-kunii.. Puhumattakaa meiä perheist..” Jälkimmäisen lauseen sanottuaan Kai hiljeni äkisti ja huokaisi raskaasti. “Mä viel riitelin siskon kaa aamul..” Poika veti syvään henkeä ja nosti katseensa. “Mut kai tähän pitää vaan yrittää tottuu. Lähetäänks ekaks kattoo sitä kouluu? Säki saisit ehkä hiukses pestyy.” Kai totesi virnistäen, nousten jo valmiiksi ylös penkiltä. Hänkin kaipasi jo lämpimään suihkuun.
Toteamus siitä, etteivät he ehkä koskaan näkisi joukkuettaan tai perheitään sai Rininkin hieman apaattiseksi, mutta hän yritti työntää sen pois mielestään. Eivät he kestäisi tässä paikassa kauaa, jos pitäisivät negatiivisen asenteen! “Mut jos meki tultii tänne, nii eiköhä muutki joskus ilmesty. Eishirou varmasti ainaki varmasti haluu meiä pää kahteen kertaa, jos saa kuulla et me ollaa kahes paikas.” Kahdessa paikassa oleminen kuulosti kyllä omituiselta... mutta ainakin sillä tavalla tiesi, että joku oli huolehtimassa perheestä kotona. Rin nousi penkiltä ylös ja venytteli hieman.
“Mennää sinne. Ehkä ne voi siellä kertoo vähä enemmä siit, missä myö voiaa asua ja muuta... suihkuki kelpaa todellaki.” Mitä nopeammin Rin saisi hiuksensa puhtaaksi, sitä nopemmin hänen olonsa paranisi. Tosin Kai sai virnistyksensä takia pienen mätkäisyn takaraivolle ennenkuin Rin lähti juoksemaan edeltä. “Vika peril tarjoaa viikon mehut.”
“Nii, ehkä. Tosin Eishirou vois tulla vast sit ku on rauhottunu.. Mä en ainakaa haluis et se ekana tekonaa kävis taas jahtaamaa meitä.” Kai vitsaili nyt jo huomattavasti rennompaan sävyyn, vaikka uusi paikka ja mahdottomuus päästä sieltä takaisin kotiin yhä kummittelivatkin jossain mielen perukoilla. “Toivottavasti sielt saa jotai ruokaaki- Hei! Mist toi tuli!?” Kai oli hetkessä jaloillaan tuntiessaan läpsäisyn takaraivollaan. “Toi oli hei epäreiluu! Ootas vaa!” Niin sanottuaan Kaikin lähti juoksuun, odottaen jännittyneenä mitä kaikkea muuta tämä omituinen avaruusasema voisikaan vielä heille tarjota.