MINÄ JA MARGARETA (osa 8)
● Maaginen realismi
Postmodernismissa ei arkipäivän realismi riitä. Se kurkottaa mielellään fantastiseen ja yliluonnolliseen. Todorovin mukaan lukijan tehtävänä on selvittää tapahtumien illusorisuuden tai todellisuuden taso ja keskinäinen hierarkia. Lukija joutuu asemaan jossa hänen on pakko prosessoida, löytyykö tapahtuneelle jokin rationaalinen (uni, hallusinaatio, salaliitto, sattuma) vai yliluonnollinen selitys.
Myös Juotikkaat saattaa lukijan epävarmuustilaan mahdollisuuksien välille - aivan oikeaoppisesti, mutta kieli poskessa. Mahdollisia selityksiä lyödään peliin täydeltä laidalta. Viimeistään Kertojan saama juutalainen käsikirjoitus tuottaa häiriön rationaaliseen ajatteluun. Alati muuttuva käsikirjoitus antaa eri tekstin joka lukukerralla ja kadottaa samalla edellisen lukukerran merkit; tekstejä tutkiessaan Kertoja hakeutuu todellisen yliluonnollisen alueelle ja alkaa aktiivisesti myös itse mytologisoida. Tässä ulottuvuudessa ajassa matkaava kabbalisti, belgradilainen vedenkantaja Volf Enoch, alkaa seurustella Kertojan kanssa ja liudentua häneen - pelastajahahmo Enokin sielu voi midrašien mukaan vaeltaa myös ei-juutalaiseen - ja kaikki tuntuu olevan kovin selvää Kertojan ystäville...
Eläinradan merkki vesimies eli vedenkantaja on usein nähty juutalaisen kansan symbolina. Vedenkantajan virkana on kuljettaa viestiä, elävää vettä. Jotain työnnetään alulle, tapahtumaan; mutta onko asialla sittenkin vain Margareta, joka lisäilee käsikirjoitukseen omiaan.
Paranoidista esoteeriseen kurottava merkkikerros sujahtaa näppärästi maagisen realismin piikkiin. Sielullinen ulottuvuus helpottaa paitsi Kertojan oloa, myös tietyllä tavalla lukijan työtä hänen setviessään faktoja fiktiosta. Äkkiä eskatologinen ulottuvuus onkin yksiselitteisin ja turvallisin suojapaikka... Siihen on helpompi uskoa kuin sielultaan kuolleeseen todellisuuteen, sillä sen lupauksissa on elävä ydin.
Kertojan näkökulmasta juutalaisuus näyttäytyy protestina, jonka sankarit eivät tyydy hyväksymään maailmaa sellaisenaan vaan ottavat aktiivisesti vastuuta tilanteista. Toisaalta kabbalistiikka sen sivuraiteilla uskoo jatkuvuuteen mieluummin sisäisenä prosessina. Myös kabbalisti on aktiivinen hahmo sen sijaan että olisi pelkkä asioiden muistiinkirjaaja tai välittäjä, passiivinen rantatöyräällä seisoja, jollaiseksi Kertoja itsensä kokee. Kabbalisti kuitenkin seikkailee symbolijärjestelmissä herme(n)e(u)ttisen tyynesti siinä missä Kertojalla subjektiviteetin, syyn ja seurauksen suhteet alkavat synkeästi keikahdella.
(jatkuu)
Postmodernismissa ei arkipäivän realismi riitä. Se kurkottaa mielellään fantastiseen ja yliluonnolliseen. Todorovin mukaan lukijan tehtävänä on selvittää tapahtumien illusorisuuden tai todellisuuden taso ja keskinäinen hierarkia. Lukija joutuu asemaan jossa hänen on pakko prosessoida, löytyykö tapahtuneelle jokin rationaalinen (uni, hallusinaatio, salaliitto, sattuma) vai yliluonnollinen selitys.
Myös Juotikkaat saattaa lukijan epävarmuustilaan mahdollisuuksien välille - aivan oikeaoppisesti, mutta kieli poskessa. Mahdollisia selityksiä lyödään peliin täydeltä laidalta. Viimeistään Kertojan saama juutalainen käsikirjoitus tuottaa häiriön rationaaliseen ajatteluun. Alati muuttuva käsikirjoitus antaa eri tekstin joka lukukerralla ja kadottaa samalla edellisen lukukerran merkit; tekstejä tutkiessaan Kertoja hakeutuu todellisen yliluonnollisen alueelle ja alkaa aktiivisesti myös itse mytologisoida. Tässä ulottuvuudessa ajassa matkaava kabbalisti, belgradilainen vedenkantaja Volf Enoch, alkaa seurustella Kertojan kanssa ja liudentua häneen - pelastajahahmo Enokin sielu voi midrašien mukaan vaeltaa myös ei-juutalaiseen - ja kaikki tuntuu olevan kovin selvää Kertojan ystäville...
Eläinradan merkki vesimies eli vedenkantaja on usein nähty juutalaisen kansan symbolina. Vedenkantajan virkana on kuljettaa viestiä, elävää vettä. Jotain työnnetään alulle, tapahtumaan; mutta onko asialla sittenkin vain Margareta, joka lisäilee käsikirjoitukseen omiaan.
Paranoidista esoteeriseen kurottava merkkikerros sujahtaa näppärästi maagisen realismin piikkiin. Sielullinen ulottuvuus helpottaa paitsi Kertojan oloa, myös tietyllä tavalla lukijan työtä hänen setviessään faktoja fiktiosta. Äkkiä eskatologinen ulottuvuus onkin yksiselitteisin ja turvallisin suojapaikka... Siihen on helpompi uskoa kuin sielultaan kuolleeseen todellisuuteen, sillä sen lupauksissa on elävä ydin.
Kertojan näkökulmasta juutalaisuus näyttäytyy protestina, jonka sankarit eivät tyydy hyväksymään maailmaa sellaisenaan vaan ottavat aktiivisesti vastuuta tilanteista. Toisaalta kabbalistiikka sen sivuraiteilla uskoo jatkuvuuteen mieluummin sisäisenä prosessina. Myös kabbalisti on aktiivinen hahmo sen sijaan että olisi pelkkä asioiden muistiinkirjaaja tai välittäjä, passiivinen rantatöyräällä seisoja, jollaiseksi Kertoja itsensä kokee. Kabbalisti kuitenkin seikkailee symbolijärjestelmissä herme(n)e(u)ttisen tyynesti siinä missä Kertojalla subjektiviteetin, syyn ja seurauksen suhteet alkavat synkeästi keikahdella.
(jatkuu)