Sanoja!
(Alkuperäisestä vapaa suomennos koska englanti ärsyttää:) Vastaa tähän postaukseen kirkumalla "sanoja!", niin annan sinulle viisi sanaa, jotka muistuttavat minua sinusta. Laita nuo sanat livejournaliisi ja selitä, mitä ne sinulle merkitsevät.
Sain sagrimalta sanoja: Norja, kissat, paljasjalkaisuus, kiipeäminen, puut.
Kaikki Pohjoismaat ovat minulle jollain tavalla läheisiä, mutta Norja lienee kuitenkin rakkain. Olen asunut Trondheimissa puoli vuotta pienenä (kovin, kovin pienenä) ja ensimmäinen muistoni on sieltä. Norjassa (ainakin pohjoisosissa) on upeaa luontoa - kuin Suomen Lappi, mutta astetta karskimpana, ja, mitä nykyinen minä pitää varsin merkittävänä, erinomaisia kiipeilypaikkoja. Viime kesän loistavalla roadtripillä huiputettiin Hamarøyskaftet, ja jonain kesänä (ensi?) tahdon palata sinne löytämään lisää kiivettäviä vuoria. Norjan kieli on myös aika ihanaa, vaikkakaan ei (ainakaan minulle) mitenkään liian ymmärrettävää.
Vaikka toisin voisi kuvitella, minulla ei ole mitään erityistä suhdetta kissoihin. Sellainen otus olisi luultavasti ensisijainen vaihtoehtoni lemmikkiä harkitessa, mutta täysin loogisista syistä: pienempi ja vähemmän äänekäs kuin koira - eikä tarvitse käyttää ulkona, helpompi viihdyttää ja seurallisempi kuin häkkieläimet, ei niin kova tuholainen kuin fretti (vaikka näiden välillä valinta olisi kyllä vaikea), nätimpi kuin sika tai, öö, lammas. Tai hevonen. (Ja kätevämpi kaupunkiasunnossa.) Taidan myös aika usein pitää kissamaista ääntä, maukua tai kehrätä. Kissoilla on mainioita kommunikointiääniä! No, on puhumisessakin puolensa. Lisäksi uskon vakaasti erääseen teoriaan, joka käsittelee kissoja ja koiranpentuja, mutta koska haluan pitää tämän julkisena merkintänä, se jääköön käsittelemättä. ^^
Paljasjalkaisuus on parasta! On melkeinpä euforista kävellä kengittä maastossa, olettaen että kyseinen maasto ei sisällä paljon teräviä objekteja tai puuterilunta (se tarttuu paljaisiin jalkoihin, sulaa siihen ja jäähdyttää niitä huomattavasti tehokkaammin kuin vaikkapa jää tai nuoskalumi). Onnistun yleensä kesän aikana kehittämään sen verran paksun nahan jalkapohjiin, että käveleminen sujuu melkeinpä maastossa kuin maastossa. Asfaltti on ikävää, sitä ei yleensä kestä kuin enintään pari kilometriä, mutta sopivan kävyttömät ja kivettömät metsäpolut ovat täydellisiä (Värriö-Ainijärvi, 8 km, ei tunnu missään). Voin myös tuntea hyvää omaatuntoa itsestäni huolta pitämisen suhteen, sillä ortopedini on nimenomaan käskenyt kävellä mahdollisimman paljon paljain jaloin :). Koen paljain jaloin liikkumisen myös toisissa ihmisissä erittäin positiiviseksi piirteeksi.
Kiipeämisestä on tullut yhä isompi osa minua viimeisen puolentoista vuoden aikana. Nykyisellään jo viikko seinältä poissa tuntuu (liian) paljolta. Kiipeäminen on ihanan kokonaisvaltaista liikuntaa, siinä tulee käytettyä lihaksia joka puolelta kehoa. Ja on taivaallista kuluttaa voimat ihan loppuun rimpuillessa reittejä ylös kunnes ei vain kerta kaikkiaan pysty. Tulee olo, että on tehnyt jotain. Kallion (ja ihan vuorien) kiipeäminen on eri tavalla kivaa - koko kropan väsymystä on vaikeampi saavuttaa, yleensä sormet pettävät ensin, mutta maisemat ovat usemmiten upeita, ja otteiden etsiminen ja tasapainoilu sen välillä, kuinka huonon otteen kelpuuttaa ja kuinka kauan jaksaa roikkua etsimässä parempaa, on sekin mielenkiintoista. Liidauksesta ja etenkään lelukiipeilystä (mitä se on, luonnollisilla varmistamista?) en ole niin innostunut, mutta ehkä nekin sitten kun kaipaa jotain uutta. Vien myös mielelläni ihmisiä kiipeämään. Monelle se tuntuu olevan "olisi varmaan kivaa mutta en saa ikinä aikaiseksi lähteä"/"oli kivaa silloin kerran n vuotta sitten kun kokeilin mutta en ole saanut sen jälkeen aikaiseksi lähteä"-aktiviteetti, tai sitten ei vaan löydy välineitä tai seuraa tai varmistustaitoja että voisi lähteä. Kiipeäminen on aina positiivista, ja jos sen rinnalla voi vielä tavata kivaa ihmistä, sen parempi.
Puut. Tästä on ehkä kaikkein vaikein keksiä mitä kertoisi. Puut ovat intohimoni ja missioni - tahdon oppia niistä kaiken, nähdä kaikki maailman puulajit ja elää ja olla lähellä puita. (Omakotitalo! Haluan oman pihan ja omia puita. Vaikka kyllä niitä pitää olla huonekasveinakin, tosin maltillisen kokoisia.) Puihin(kin) on kiva kiivetä. Tuoreet koivunlehdet tuoksuvat hyvältä. Metsässä on kaunista ja kotoisa olla. Minun on hyvin vaikea kävellä ohi mielenkiintoisesta puusta, jota en tunnista (edes suvultaan), ja esimerkiksi hakkuuaukealle kasvanut taimikko kiinnittää huomioni siinä määrin, että tekee mieli käydä katsomassa tarkemmin, millä menetelmällä tuokin on uudistettu ja arvioida kuinka kauan sitten... Luonnollisesti tuollaisella hetkellä seurassani olevat ihmiset pääsevät osallisiksi ihmettelystäni, ihastelustani ja pohdinnoistani. Onneksi tiedän jopa ainakin kaksi, joiden mielestä se on positiivista :).
Sain sagrimalta sanoja: Norja, kissat, paljasjalkaisuus, kiipeäminen, puut.
Kaikki Pohjoismaat ovat minulle jollain tavalla läheisiä, mutta Norja lienee kuitenkin rakkain. Olen asunut Trondheimissa puoli vuotta pienenä (kovin, kovin pienenä) ja ensimmäinen muistoni on sieltä. Norjassa (ainakin pohjoisosissa) on upeaa luontoa - kuin Suomen Lappi, mutta astetta karskimpana, ja, mitä nykyinen minä pitää varsin merkittävänä, erinomaisia kiipeilypaikkoja. Viime kesän loistavalla roadtripillä huiputettiin Hamarøyskaftet, ja jonain kesänä (ensi?) tahdon palata sinne löytämään lisää kiivettäviä vuoria. Norjan kieli on myös aika ihanaa, vaikkakaan ei (ainakaan minulle) mitenkään liian ymmärrettävää.
Vaikka toisin voisi kuvitella, minulla ei ole mitään erityistä suhdetta kissoihin. Sellainen otus olisi luultavasti ensisijainen vaihtoehtoni lemmikkiä harkitessa, mutta täysin loogisista syistä: pienempi ja vähemmän äänekäs kuin koira - eikä tarvitse käyttää ulkona, helpompi viihdyttää ja seurallisempi kuin häkkieläimet, ei niin kova tuholainen kuin fretti (vaikka näiden välillä valinta olisi kyllä vaikea), nätimpi kuin sika tai, öö, lammas. Tai hevonen. (Ja kätevämpi kaupunkiasunnossa.) Taidan myös aika usein pitää kissamaista ääntä, maukua tai kehrätä. Kissoilla on mainioita kommunikointiääniä! No, on puhumisessakin puolensa. Lisäksi uskon vakaasti erääseen teoriaan, joka käsittelee kissoja ja koiranpentuja, mutta koska haluan pitää tämän julkisena merkintänä, se jääköön käsittelemättä. ^^
Paljasjalkaisuus on parasta! On melkeinpä euforista kävellä kengittä maastossa, olettaen että kyseinen maasto ei sisällä paljon teräviä objekteja tai puuterilunta (se tarttuu paljaisiin jalkoihin, sulaa siihen ja jäähdyttää niitä huomattavasti tehokkaammin kuin vaikkapa jää tai nuoskalumi). Onnistun yleensä kesän aikana kehittämään sen verran paksun nahan jalkapohjiin, että käveleminen sujuu melkeinpä maastossa kuin maastossa. Asfaltti on ikävää, sitä ei yleensä kestä kuin enintään pari kilometriä, mutta sopivan kävyttömät ja kivettömät metsäpolut ovat täydellisiä (Värriö-Ainijärvi, 8 km, ei tunnu missään). Voin myös tuntea hyvää omaatuntoa itsestäni huolta pitämisen suhteen, sillä ortopedini on nimenomaan käskenyt kävellä mahdollisimman paljon paljain jaloin :). Koen paljain jaloin liikkumisen myös toisissa ihmisissä erittäin positiiviseksi piirteeksi.
Kiipeämisestä on tullut yhä isompi osa minua viimeisen puolentoista vuoden aikana. Nykyisellään jo viikko seinältä poissa tuntuu (liian) paljolta. Kiipeäminen on ihanan kokonaisvaltaista liikuntaa, siinä tulee käytettyä lihaksia joka puolelta kehoa. Ja on taivaallista kuluttaa voimat ihan loppuun rimpuillessa reittejä ylös kunnes ei vain kerta kaikkiaan pysty. Tulee olo, että on tehnyt jotain. Kallion (ja ihan vuorien) kiipeäminen on eri tavalla kivaa - koko kropan väsymystä on vaikeampi saavuttaa, yleensä sormet pettävät ensin, mutta maisemat ovat usemmiten upeita, ja otteiden etsiminen ja tasapainoilu sen välillä, kuinka huonon otteen kelpuuttaa ja kuinka kauan jaksaa roikkua etsimässä parempaa, on sekin mielenkiintoista. Liidauksesta ja etenkään lelukiipeilystä (mitä se on, luonnollisilla varmistamista?) en ole niin innostunut, mutta ehkä nekin sitten kun kaipaa jotain uutta. Vien myös mielelläni ihmisiä kiipeämään. Monelle se tuntuu olevan "olisi varmaan kivaa mutta en saa ikinä aikaiseksi lähteä"/"oli kivaa silloin kerran n vuotta sitten kun kokeilin mutta en ole saanut sen jälkeen aikaiseksi lähteä"-aktiviteetti, tai sitten ei vaan löydy välineitä tai seuraa tai varmistustaitoja että voisi lähteä. Kiipeäminen on aina positiivista, ja jos sen rinnalla voi vielä tavata kivaa ihmistä, sen parempi.
Puut. Tästä on ehkä kaikkein vaikein keksiä mitä kertoisi. Puut ovat intohimoni ja missioni - tahdon oppia niistä kaiken, nähdä kaikki maailman puulajit ja elää ja olla lähellä puita. (Omakotitalo! Haluan oman pihan ja omia puita. Vaikka kyllä niitä pitää olla huonekasveinakin, tosin maltillisen kokoisia.) Puihin(kin) on kiva kiivetä. Tuoreet koivunlehdet tuoksuvat hyvältä. Metsässä on kaunista ja kotoisa olla. Minun on hyvin vaikea kävellä ohi mielenkiintoisesta puusta, jota en tunnista (edes suvultaan), ja esimerkiksi hakkuuaukealle kasvanut taimikko kiinnittää huomioni siinä määrin, että tekee mieli käydä katsomassa tarkemmin, millä menetelmällä tuokin on uudistettu ja arvioida kuinka kauan sitten... Luonnollisesti tuollaisella hetkellä seurassani olevat ihmiset pääsevät osallisiksi ihmettelystäni, ihastelustani ja pohdinnoistani. Onneksi tiedän jopa ainakin kaksi, joiden mielestä se on positiivista :).