Sunnuntai tuoksui korvapuusteille
Elo Tampereella ja eräässä pienessä kaksiossa Kalevassa on soljahtanut uomiinsa hyvinkin mukavasti. Ollaan vain jotenkin Villen kanssa onnistuttu tekemään tästä taloudesta ihan oikea koti ja itsellemme hyvinkin kotimainen kolo, johon on ihana tulla kotiin illalla pesiytymään sohvalle juomaan iltateetä ja lukemaan kirjaa tai kuuntelemaan musiikkia. Se onkin täällä yksi parhaista jutuista, täällä on harvinaista jos musiikki ei soi.
Välillä aikuiseksi kasvaminen yhdessäelon merkeissä tulee kylläkin eteen ja silloin etsitään omia rajoja ja reviirejä ja riidellään jostain typeryyksistä, jotka useimmiten liittyy yhteiseen taloudenhoitoon. Pahinta ja jälkeenpäin huvittavinta onkin se kun tajuaa miten paljon niissä tilanteissa kuulostaa omalta äidiltään.
Koulu on kiinnostavaa ja kivaa ja on hassu tunne kun jotenkin vain tuntee olevansa oikeassa paikassa. Edelliset kolme vuotta meni siihen että piti aina pyristellä ja jatkuvasti stressata siitä missä on seuraavana vuonna ja mitä tekemässä. On vain äärimmäisen rauhoittavaa tietää että jeejee oon täällä ensi vuonna myös!
Hieman vain on alkanut viime viikosta lähtien epäillyttää haluanko kuitenkaan suuntautua opettajaksi, Suomen nuoriso kun tuntuu voivan niin kovin huonosti. Tietysti vielä tässä vaiheessa voisi suhtautua kyseiseen ammattiin idealistisesti ja kuvitellen voivansa tunnistaa ongelmat ja toimia oikein mutta en edes nyt tunne itseäni niin kaikkivoipaksi. Ja kyllähän se kieltämättä huolestuttaa kun nykyään opettaja on yhtä vaarallinen ammatti kuin poliisilla, ellei pian vaarallisempikin.
Voi kun osaisin olla vielä vähän vähemmän pessimisti niin voisi nauttia vähän enemmän siitä, että kaikki on nyt tällä hetkellä henkilökohtaisesti hyvin. Jäljellä on vielä eilisiä korvapuustejakin.
Välillä aikuiseksi kasvaminen yhdessäelon merkeissä tulee kylläkin eteen ja silloin etsitään omia rajoja ja reviirejä ja riidellään jostain typeryyksistä, jotka useimmiten liittyy yhteiseen taloudenhoitoon. Pahinta ja jälkeenpäin huvittavinta onkin se kun tajuaa miten paljon niissä tilanteissa kuulostaa omalta äidiltään.
Koulu on kiinnostavaa ja kivaa ja on hassu tunne kun jotenkin vain tuntee olevansa oikeassa paikassa. Edelliset kolme vuotta meni siihen että piti aina pyristellä ja jatkuvasti stressata siitä missä on seuraavana vuonna ja mitä tekemässä. On vain äärimmäisen rauhoittavaa tietää että jeejee oon täällä ensi vuonna myös!
Hieman vain on alkanut viime viikosta lähtien epäillyttää haluanko kuitenkaan suuntautua opettajaksi, Suomen nuoriso kun tuntuu voivan niin kovin huonosti. Tietysti vielä tässä vaiheessa voisi suhtautua kyseiseen ammattiin idealistisesti ja kuvitellen voivansa tunnistaa ongelmat ja toimia oikein mutta en edes nyt tunne itseäni niin kaikkivoipaksi. Ja kyllähän se kieltämättä huolestuttaa kun nykyään opettaja on yhtä vaarallinen ammatti kuin poliisilla, ellei pian vaarallisempikin.
Voi kun osaisin olla vielä vähän vähemmän pessimisti niin voisi nauttia vähän enemmän siitä, että kaikki on nyt tällä hetkellä henkilökohtaisesti hyvin. Jäljellä on vielä eilisiä korvapuustejakin.