Ensimmäinen päivä yksin kotona.
No niin.
Täällä sitä nyt sit korpimökissänsä kökötetään keskenään.
Eilinen ahdistus on helpottanut, ei oo enää niin paha olla.
Täytyy nyt vaan oppia että Perkele, tahtia vaan on hidastettava.
Täytyy oppia ottamaan tää matka lahjana ja mahdollisuutena oppia asioista.
Oppia luottamaan niihin oikeesti rehellisiin ja vilpittömiin avuntarjoajiin joita todellisiksi ystävikseen voi kutsua.
Oikeastaan jo ekan viikonlopun aikana on nähnyt ihmiset joita oikeesti kiinnostaa ja jotka käy, soittaa, auttaa, tesktaa, mailaa, tsemppaa.
Ja ikävä kyllä myös ne on jo nähnyt joita ei taida kiinnostaa.
Tietenkään en oleta et kaikkia voisi kiinnostaa. Enhän mäkään mikään huippuhyvä ysti ole ole kaikille ollut. Mutta sanotaan näin et pettymyksiäkin on pari ehtinyt tulla..
Tosin uskon ainakin yhden ihmisen kohdalla olevan joku hyvä syy reagoimattomuuteen.
En siis ole vailla kenenkään sääliä tai "voivoi kun sulla on kurjaa"-paskaa. Vaan ihan vaan et "mites menee akka? Raahaa persee ylös siitä sohvasta välillä".
En myöskään ole menettänyt kykyäni kuunnella muiden murheita, joten mua ei tarvii siinä suhteessa käsitellä millään silkkihanskoilla ettei mulle voisi uskoutua kuten muulloinkin...
Jussi on aivan ihana. Mun oli pakko laittaa sille viestiä oikeen tänään et Kiitos kun se jaksaa auttaa mua ja anteeksi kun mun on niin vaikea ottaa apua vastaan.(Minä kaikki-tietävä-kaikkeen-pystyvä-ei-tartte-auttaa). Se vaan vastas niin nätisti "Sä olet ansainnut sen".
Se tuntui paremmalta kuin mitkään läpäläpä olet kulta kaunis ja seksikäs ja ihana ja osatna sulle kaikki timantit ja turkit ja palvon maata sun jalkojes alla jutut joita varmaankin monetkin ihmiset arvostaa.
Tuossa lyhyessä lauseessa oli kaikki se rakkaus miksi tässä kohta kymmenen vuotta ollaan yhdessä oltu. Rakastan sitä ihmistä. Sen kanssa haluan tulla vanhaksi ja sitä ennen haluan kuolla, koska ilman sitä en osaisi elää.
Täällä sitä nyt sit korpimökissänsä kökötetään keskenään.
Eilinen ahdistus on helpottanut, ei oo enää niin paha olla.
Täytyy nyt vaan oppia että Perkele, tahtia vaan on hidastettava.
Täytyy oppia ottamaan tää matka lahjana ja mahdollisuutena oppia asioista.
Oppia luottamaan niihin oikeesti rehellisiin ja vilpittömiin avuntarjoajiin joita todellisiksi ystävikseen voi kutsua.
Oikeastaan jo ekan viikonlopun aikana on nähnyt ihmiset joita oikeesti kiinnostaa ja jotka käy, soittaa, auttaa, tesktaa, mailaa, tsemppaa.
Ja ikävä kyllä myös ne on jo nähnyt joita ei taida kiinnostaa.
Tietenkään en oleta et kaikkia voisi kiinnostaa. Enhän mäkään mikään huippuhyvä ysti ole ole kaikille ollut. Mutta sanotaan näin et pettymyksiäkin on pari ehtinyt tulla..
Tosin uskon ainakin yhden ihmisen kohdalla olevan joku hyvä syy reagoimattomuuteen.
En siis ole vailla kenenkään sääliä tai "voivoi kun sulla on kurjaa"-paskaa. Vaan ihan vaan et "mites menee akka? Raahaa persee ylös siitä sohvasta välillä".
En myöskään ole menettänyt kykyäni kuunnella muiden murheita, joten mua ei tarvii siinä suhteessa käsitellä millään silkkihanskoilla ettei mulle voisi uskoutua kuten muulloinkin...
Jussi on aivan ihana. Mun oli pakko laittaa sille viestiä oikeen tänään et Kiitos kun se jaksaa auttaa mua ja anteeksi kun mun on niin vaikea ottaa apua vastaan.(Minä kaikki-tietävä-kaikkeen-pystyvä-ei-tartte-auttaa). Se vaan vastas niin nätisti "Sä olet ansainnut sen".
Se tuntui paremmalta kuin mitkään läpäläpä olet kulta kaunis ja seksikäs ja ihana ja osatna sulle kaikki timantit ja turkit ja palvon maata sun jalkojes alla jutut joita varmaankin monetkin ihmiset arvostaa.
Tuossa lyhyessä lauseessa oli kaikki se rakkaus miksi tässä kohta kymmenen vuotta ollaan yhdessä oltu. Rakastan sitä ihmistä. Sen kanssa haluan tulla vanhaksi ja sitä ennen haluan kuolla, koska ilman sitä en osaisi elää.