It's time to be brave. Say I'm not afraid, not anymore
I used to be cold, now the temperature's changed
It just ain't the same
I'm not afraid, i'm not afraid
Cus I've become brave
As the light of day straight into a cave
To show me the way, that I might be saved
Now I'm turning the page
Thanks to the power of love I can love
Because I am brave
Hei huhhuh, olen mennyt pilalle, elikkäs huonoksi. Ja varmaan ihan lopullisesti!
Olen äärettömän rakastunut Lopezin Jenniferin biisiin... Eli kyseessä tuo Brave niminen biisi.
Osuu vaan tähän mielentilaan joten hyvin. Siis niiltä osin et nyt ei auta muu kun van olla urhea ja tsempata läpi vaikeiden aikojen.
Kohta on 3kk lusittu leikkauksen jälkeen ja toinen samanmoinen rupeama edessä...
Ei auta katsoa taakse vaan repiä sitä urheutta kahlata tää kuntoutus vaan läpi...
Tulevaisuudessa vaan olis niin kivoja juttuja tarjolla, että vägemmästäkin ahdistaa ja turhauttaa vaan junata paikallaan ja varoa vittu ihan kaikkea, ettei vaaaaan mun jalka hajoo uudelleen. jalka ja jalka ja jalka ja jalka. perkeles kun yhtä polvee vaan on kuulkaas koko elämä. Sen tarkkailua, sen kuntoutusta, sen harmittelua, sen takia ahdistumista. Luopumisen pelkoa.
Ja kyseessä on helkkari vaan POLVI, ei mikään aivosyöpä tai halvaantuminen.
Mutta kun ihmiselle sattuu jotain sen omaa maailmaa järkyttävää niin mitäs muutakaan se osaa sitten tehdä kun tuijottaa itseensä.
Ehkä se on joku sisään rakannettu keino, että kun ihminen työstää jotain juttua niin se samalla myös keskittyy siihen kovempaa. Koska en mäkään joka helkkarin päivä tekis neuvottuja jumppia, venytyksi, saliohjelmia, uintia. laihdutusta jne JOS en olis käyny tätä saakelin prosessiä päässäni niin selväksi, et vastuu on MUN.
No, mutta. se siitä.
Ei taida enää ketään kiinnostaa mun urheilu-draamani.
oi- oli niin kiva päivä. Nukuin kuin tukki yövuoron jälkeen ja klo 13:30 treffasin yhden lempi tytöistäni, elikkäs Maijan uimahallilla. Jouduttiin herranjumala sentään ottamaan kassalta VUORONUMEROT joilla jonotettiin sisään uimahalliin. hei haloo Hämeenlinnan ihan tavis uimahalliin. Sit vasta pääsi sisään kun edellisiä tuli pois. jeah. Miten niin koulujen loma viikko?
Mut sit kuiteskaan siellä uima-altaassa ei ollu tunkua. Kai suurinosa oli sit lasten altaassa tai siel "viihde-altassa" josta löytyy hierovat suihkut jne.
Täytyy kyllä sanoa, että mulla on sitten vaan niin pirun hienoja ystäviä mun elämässä. (olette kaikki kauheen tärkeitä ja ihania).
ja jaksan aina ihaillen katsoa ystävieni lahjakkuutta. Rupesin oikeen siel uima- altaassa pohdiskeleen, että mun lähipiirissä on kauheesti tosi lahjakkaita ihmisiä. Siis tosi eri-aloilta jne, mutta yhtä kaikki kunnianhimoisia ja lahjakkaita!
Joskus iskee itelle kauheet kompleksit päälle, että miksi mun ystävät haluu hengata tälläsen totaalisen keskiverron ja tylsänkin tyypin kanssa. Siis vaikkakin rakastan elämääni (jussia, ammattia (ainakin joskus), harrastuksia, kotia...kaikkea) niin ei se oikeesti ole mitenkään kovin "wautsi wau"-luksusta. Siis Jussihan tietty on asia erikseen, sitä en väheksyisi, mutta muuten.
Ei meillä oo mitään super hienoo sisustusta tai monien tonnien uutta autoa. Mä en oo mikään super viisas ja koulujakäynyt älykkö. En oo edes kaunis tai hoikka tai ihailtu. En oo lahjakas oikeen missään....
En oo mikään kodin hengetär, mutta en sit taas oo myöskään mikään kadehdittu meno-mimmikään.
Löydänköhän mä koskaan lajia/tapaa/asiaa jossa mä oikeesti pääsisin pois muiden varjosta?
vai onko mun paikkani vaan olla se tasasan tappava ja tylsähkö? :)
En siis tarkoita tätä nyt minään, vittu viiletlen täällä itseäni kun mulla on paska elämä- marinana. vaan oon vaan usein niin pöllähtänyt siitä miten ihanat ja upeet ihmiset haluaa olla mun kanssa ja ilmeiseti jopa tykkää musta.
Joskus vaan tuntuu et onko mulla mitään "antaa" heille kun ei oo oikeen erikoistaitoja tms.
Ehkä mä annan vaan sit jakamattoman suuren rakkauteni ja uskollisuuteni.