Nykyaikaisen vaurioitumisen vaiheet
Eskatologisfatalistinen ajattelu
Päivä päivältä sorrun yhä enemmän lopun aikojen miettimiseen. Näen silmieni edessä menneen elämäni; kuinka koko ajan olin vain matkalla tähän hetkeen ja kuinka itse asiassa aina tiesin päätyväni juuri tähän tilanteeseen. Siltipä vain ylläpidin toivoa mahdollisesta käänteestä, joka minut viimein pelastaisi. Käänteen tapahduttua kaikki muuttuisi selvemmäksi, ja elämälläni olisi vakaa suunta. Silloin pystyisin jopa nauramaan nuoruuden epävarmuudelleni ja sille, kuinka kadoksissa olinkaan itseni kanssa. Käännettä ei kuitenkaan tapahtunut, ja uhkakuvat jatkoivat toteutumistaan. Pelko ei poistunut tai kammo kaikonnut. Lopulta olen lopussa liikkumattomana kokkareena.
Eskaloituva turhautuminen
Tein aina paljon työtä tehdäkseni työni hyvin. En liiemmin luistanut vastuistani tai valittanut ääneen muiden luistamisesta - heillä oli takuulla syynsä. Minun kanssani oli helppo olla sovussa, koska noudatin sovittuja sopimuksia. Ehkäpä ongelmani olikin juuri se, etten koskaan uskaltanut uhmata auktoriteetteja tai osannut ehdottaa minkäänlaisia uudistuksia. Innovaatio ei kuulunut sanavarastooni. Joka tapauksessa vastassa oli pettymys, joka pikku hiljaa muuttui krooniseksi turhautumiseksi. Huomasin, ettei tunnollinen työskentely tehnytkään minusta onnellisempaa, tasapainoisempaa tai omanarvontuntoisempaa ihmistä. Saavutukseni haihtuivat savuna ilmaan ja jäljelle jäivät vain unohdus ja tyhjyys. Katkeruudesta tuli määrittelevä luonteenpiirteeni ja pessimismistä ainoa kumppanini muiden paettua läsnäoloani. Turhamainen voi turhautua turhaan. Vaatimaton voi turhautua tuhoavasti.
Immobilisoiva turtuminen
Vaipuminen välinpitämättömyyteen tapahtuu askel askeleelta. En ehkä jaksakaan enää harkita kahta kertaa, ilmaisenko suoraan synkät ajatukseni, vaikka ennen empatiakykyni olisi efektiivisesti estänyt vihamielisyyteni verbalisoitumisen. Toisaalta julkista minääni ei enää ole, vaan lamaantunut psyykeeni vaeltelee lähinnä erittäin yksityisissä, eristetyissä ympyröissä, joissa se voi vahingoittaa vain niitä uskalikkoja, jotka ovat päättäneet vielä jäädä. Tik..tak… tik..tak. Päivä, ilta, yö. Viikko, kuukausi, vuosi. Olenko yhä olemassa? Suollanko sekavia syntejäni tähän maailmaan kaikkien kuluneiden kuukausien jälkeenkin? Toisaalta haluan, toisaalta en. Kaiken turtumisenkin alta ehkä voin sittenkin vielä tuntea, vaikka mielihyvä ei ole ollut mielessäni pitkään aikaan. Immobilisaatio on purettava.