4.4.2018
Käyn terapiassa.
Edelleen.
Olen käynyt terapiassa nyt noin kymmenen vuotta. Silti tuntuu, että olen täysin ahdistuksen läpitunkema. Pystyn kyllä jäsentämään ajatuksiani paremmin, näkemään syy-seuraus -suhteita, olemaan toimintakykyinen, ylläpitämään merkityksellisiä ihmissuhteita, rakastamaan, osallistumaan.. Mutta loputon suru, toivottomuuden ja epätoivon kokemukset ovat niin voimakkaasti läsnä, etten aina tiedä, mitä todellisuutta jäsentäisin.
Terapian avulla, tiedän, olen saanu kiinni kyllä aina uudestaan jostain merkityksestä ja toivosta.
Minulla on nyt meneillään viimeinen vuosi terapiaa, jonka jälkeen olen käyttänyt kaikki Kelan myöntämät terapiajaksot, sekä kaupungin tukeman kolmen vuoden jakson. Terapiajaksojen välissä olen yrittänyt kustantaa itse käyntini siinä määrin kun rahatilanteeni sen on sallinut.
Tuntuu absurdilta ajatella, että terapivuosia on takana niin monta ja käyntejä ainakin yli 500 ja silti yhä arvottomuuden, kuulumattomuuden ja epäonnistumisen tunteet ovat rakentamassa aikuisuuttani. Olen läpikäynyt lapsuuteni traumaattisimmat tilanteet läpi satoja kertoa; itkenyt voimattomuuttani, avuttomuuttani. Surrut.
Mutta silti palaan ajatuksissani ahdistukseen. Muoto vain vaihtelee. Olosuhteet vaihtelevat. Ahdistus pysyy. Yritän kyllä päästää irti. Luulen yrittäväni. Olen epävarma.
Kyseenalaistan onnistuneeni terapiassa. Luonnollisesti.
Ehkä toivon tämän kirjoittamisen auttavan minua terapian päättymisen jälkeen. Toivon, että pystyn jatkamaan, vaikka tiedän, että kirjoittaminen on minulle hankalaa. Tai pikemminkin vastenmielistä.