Kuutamolla
Aloitin joululomani kuuntelemalla Jonna Tervomaata ja lukemalla hetken mielijohteesta Katja Kallion Kuutamolla koska olin sillä tuulella (tietenkin täysin hyväksyttävä syy, silloinkin kun kesken on jo ennestään ainakin viisi romaania).
Ensimmäisen kerran luin kirjan silloin kun kappaleen Se ei mee pois musiikkivideo (käytännössä Kuutamolla -elokuvan traileri) alkoi pyöriä kolmosella sunnuntai-iltapäivisin. Olin siihen aikaan päivästä usein ruudun ääressä Simpsonien ja muiden amerikkalaisten sarjojen takia ja niinpä näin aika monta kertaa kuinka Minna Haapkylä istuu puolityhjässä ratikassa.
Pidin kirjasta, jos en täysin varauksetta niin ainakin tiedostamatta ja huomaamatta sen monia (nyt ilmeisiä) vikoja. Elokuvakin on yksi harvoja suomalaisleffoja joista tykkään, olen tainnut nähdä sen kolmesti.
Pidin kirjasta nytkin, vaikka huomasinkin sen ilmeiset puutteet. Dialogi on usein epäluonnollista, liian selvästi paperinmakuista. Juonen kehittelykin tuntui järkyttävän kaavamaiselta, kaikki ilmiselvältä. Chick lit-kirjallisuudessa tämä on tietenkin pikemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta Kuutamolla poikkeaa niin monella muulla tavalla Bridget Jonesin päiväkirjoista, Himoshoppaajan tunnustuksista ja vastaavista, että sitä on vaikea laskea genreen kuuluvaksi.
Tai ehkä kyseessä on vain suomalainen variaatio. Kirjassa on chick litin piirteitä mutta siitä puuttuu sen kepeys. Ainoastaan Suomessa Bridget Jones voi olla masentunut (siis muullakin kuin istun-sohvalla-ja-syön-jäätelöä-suoraan-purkista -tavalla masentunut). Itse asiassa romaanin päähenkilöistä suurin osa on koko ajan pinnan alla enemmän tai vähemmän ahdistunut ja onneton.
Tähän liittyy myös ylidramaattisuus, josta omalla tavallani itse asiassa pidin. Tunneskaalasta ovat käytössä vain ääripäät: henkilöhahmot ovat joko euforisia tai täysin murtuneita, rakastavat tai vihaavat toisiaan, riidat ovat dramaattisia, mieluiten julkisilla paikoilla, ja taiteilijoiden pienimmätkin kiistat ajavat osapuolet hulluuden partaalle.
Kuutamolla myöskin maalaa kuvan Helsingistä niin kuin minä mielelläni haluaisin sen nähdä. Vauraimpien kaupunginosien rakennukset, helteiset kesäpäivät rannalla, tyylikkäät ravintolat ja kirjakauppa jossa käytännössä varmaan asuisin jos se olisi oikeasti olemassa.
Jostain syystä minulle oli edellisestä lukukerrasta jäänyt erityisesti mieleen kohta jossa päähenkilö Iiris kuvailee kävelyretkiään Helsingissä. Koska kaupunki on viime kesänä tullut minullekin vähän paremmin tutuksi, saatoin melkein tunnistaa mainitut paikat. Kirjakauppa Maailman sivun tosin sijoitin erään antikvariaatin paikalle lähelle Johanneksen kirkkoa ennen kuin sen sijaintia oli edes kerrottu.
Iiriksestä on tietenkin myös loppujen lopuksi vaikea olla pitämättä (taas yksi tapa jolla Kuutamolla poikkeaa tavallisesta chick lit -kirjallisuudesta), vaikka elokuvien vuorosanojen jatkuva lainaaminen tuntuukin välillä hieman päälleliimatulta. Jonkinlaista nautintoa tosin sain siitä että nyt olin sentään nähnyt osan mainituista leffoista.
Dialogin ongelmista huolimatta välillä tekstistä löytyy myös helmiä. Muutamista napakoista oivalluksista mieleenpainuvimman Anna-Leena Härkönen saa myös lausua elokuvaversiossa ("ihminen on todella onnellinen vain kun hänen ruumiinaukkoihinsa työnnetään jotakin tai niistä tulee jotakin ulos. Kaikki muu on teeskentelyä"). Jotenkin myöskin kuvaus Iiriksen ja Markon suhteen hajoamisesta kirjan alussa tulee lähelle, kuin lukisi jonkun päiväkirjaa.
Lisäksi kun ottaa huomioon etten ole lukenut yhtäkään kirjaa loppuun ikuisuuksiin, täytyy tämän tarkoittaa että Katja Kallio teki jotain oikein. Tai sitten minä olen vain yrittänyt lukea liian raskaita teoksia. Jos en onnistu saamaan luettua mitään muuta, täytyy kai seuraavaksi lukea uudelleen Bridget Jonesit.
Ensimmäisen kerran luin kirjan silloin kun kappaleen Se ei mee pois musiikkivideo (käytännössä Kuutamolla -elokuvan traileri) alkoi pyöriä kolmosella sunnuntai-iltapäivisin. Olin siihen aikaan päivästä usein ruudun ääressä Simpsonien ja muiden amerikkalaisten sarjojen takia ja niinpä näin aika monta kertaa kuinka Minna Haapkylä istuu puolityhjässä ratikassa.
Pidin kirjasta, jos en täysin varauksetta niin ainakin tiedostamatta ja huomaamatta sen monia (nyt ilmeisiä) vikoja. Elokuvakin on yksi harvoja suomalaisleffoja joista tykkään, olen tainnut nähdä sen kolmesti.
Pidin kirjasta nytkin, vaikka huomasinkin sen ilmeiset puutteet. Dialogi on usein epäluonnollista, liian selvästi paperinmakuista. Juonen kehittelykin tuntui järkyttävän kaavamaiselta, kaikki ilmiselvältä. Chick lit-kirjallisuudessa tämä on tietenkin pikemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta Kuutamolla poikkeaa niin monella muulla tavalla Bridget Jonesin päiväkirjoista, Himoshoppaajan tunnustuksista ja vastaavista, että sitä on vaikea laskea genreen kuuluvaksi.
Tai ehkä kyseessä on vain suomalainen variaatio. Kirjassa on chick litin piirteitä mutta siitä puuttuu sen kepeys. Ainoastaan Suomessa Bridget Jones voi olla masentunut (siis muullakin kuin istun-sohvalla-ja-syön-jäätelöä-suoraan-purkista -tavalla masentunut). Itse asiassa romaanin päähenkilöistä suurin osa on koko ajan pinnan alla enemmän tai vähemmän ahdistunut ja onneton.
Tähän liittyy myös ylidramaattisuus, josta omalla tavallani itse asiassa pidin. Tunneskaalasta ovat käytössä vain ääripäät: henkilöhahmot ovat joko euforisia tai täysin murtuneita, rakastavat tai vihaavat toisiaan, riidat ovat dramaattisia, mieluiten julkisilla paikoilla, ja taiteilijoiden pienimmätkin kiistat ajavat osapuolet hulluuden partaalle.
Kuutamolla myöskin maalaa kuvan Helsingistä niin kuin minä mielelläni haluaisin sen nähdä. Vauraimpien kaupunginosien rakennukset, helteiset kesäpäivät rannalla, tyylikkäät ravintolat ja kirjakauppa jossa käytännössä varmaan asuisin jos se olisi oikeasti olemassa.
Jostain syystä minulle oli edellisestä lukukerrasta jäänyt erityisesti mieleen kohta jossa päähenkilö Iiris kuvailee kävelyretkiään Helsingissä. Koska kaupunki on viime kesänä tullut minullekin vähän paremmin tutuksi, saatoin melkein tunnistaa mainitut paikat. Kirjakauppa Maailman sivun tosin sijoitin erään antikvariaatin paikalle lähelle Johanneksen kirkkoa ennen kuin sen sijaintia oli edes kerrottu.
Iiriksestä on tietenkin myös loppujen lopuksi vaikea olla pitämättä (taas yksi tapa jolla Kuutamolla poikkeaa tavallisesta chick lit -kirjallisuudesta), vaikka elokuvien vuorosanojen jatkuva lainaaminen tuntuukin välillä hieman päälleliimatulta. Jonkinlaista nautintoa tosin sain siitä että nyt olin sentään nähnyt osan mainituista leffoista.
Dialogin ongelmista huolimatta välillä tekstistä löytyy myös helmiä. Muutamista napakoista oivalluksista mieleenpainuvimman Anna-Leena Härkönen saa myös lausua elokuvaversiossa ("ihminen on todella onnellinen vain kun hänen ruumiinaukkoihinsa työnnetään jotakin tai niistä tulee jotakin ulos. Kaikki muu on teeskentelyä"). Jotenkin myöskin kuvaus Iiriksen ja Markon suhteen hajoamisesta kirjan alussa tulee lähelle, kuin lukisi jonkun päiväkirjaa.
Lisäksi kun ottaa huomioon etten ole lukenut yhtäkään kirjaa loppuun ikuisuuksiin, täytyy tämän tarkoittaa että Katja Kallio teki jotain oikein. Tai sitten minä olen vain yrittänyt lukea liian raskaita teoksia. Jos en onnistu saamaan luettua mitään muuta, täytyy kai seuraavaksi lukea uudelleen Bridget Jonesit.