Synnytyskertomus, tai jotain sinnepäin
Pastean kirjoituksen jonka kirjoitin toisaalle.
Mulle on varmaan iskenyt joku baby blues, itken vaan. Mutta no, tässä kertomusta..
Olo on onnellinen, surullinen, kaipaava ja kaikkea mahdollista siltä väliltä.
Jouduin lähtemään kättärille sunnuntaina 16.1., myöhään illalla. Päivällä alkoi viattomalta vaikuttanut päänsärky joka paheni pahenemistaan. Edellisenä iltana verenpaineet temppuili, olivat korkeella ja pulssi oli jossain 40 kieppeillä. Sunnuntaina lähinnä paineet oli koholla. Iltaa kohden olo huononi, otin särkylääkettä + panacodin ja ei auttanut. Klo 20 maissa aloin oksentamaan holtittomasti, tässä vaiheessa verenpaineet oli jossain 180/120 luokkaa. Soitin päivystykseen ja sain käskyn tulla näyttäytymään. Oksentelin odotushuoneessa, yritin osua kuppiin mutta se tuli niin voimalla että onnistuin sotkemaan farkkuni lahkeita myöten + sängynpäädyn. Verenpaineet ei lähteneet laskuun vaikka mitä tehtiin joten pääsin osastolle. Siellä sain pahoinvointilääkettä plus särkylääkkeet. Lääkäri teki alustavan ultran. Verenpaineet ei laskeneet edelleenkään, olin koko yön kiinni mittarissa joka hurisi 15min välein. Lääkäri kävi puoleltaöin katsomassa ja sanoi, että mahdollisesti joudutaan käynnistämään synnytys.
Selvisin kuitenkin aamuun ja pahoinvointi väheni. Olo oli heikko ja surkea, en jaksanut kävellä käytävää päästä päähän pysähtymättä lepäämään. Verenpaineet ei laskeneet kertaakaan 160/110 alapuolelle. Refleksit olivat ylivilkkaat. Lääkärin ei tarvinnut kuin vilkaista jalkaa ni se tuntui jo pomppaavan kohti kattoa kuin itsestään (no, kyllä se oikeesti napautti sitä jollain)
Lääkitys lisättiin, päänsärky jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Söin päivässä 3 grammaa paracetamolia + muutaman panacodin ja yöksi opamoxia. Mikään ei auttanut. Maanantai meni sumussa, tiistai alkoi päänsäryllä, jatkui päänsärkyllä. Yhä maksimiannos särkylääkettä ja maksimiannokset verenpainelääkkeitä. Kysyin lääkäriltä pääsenkö kotiin - vastaus oli: "Mulla on sellainen tuntuma ettet lähde täältä kotiin ilman vauvaa."
Tuosta kaksi tuntia eteenpäin (tiistai 18.1.), katsoin masterchef australiaa tyytyväisenä kunnes yhtäkkiä tuntui kuin jättiläinen olisi istuuntunut rintakehälle. En saanut henkeä, pulssi hakkasi, kädet hikosi ja aloin täristä holtittomasti. Sain painettua hoitajanappia, kätilö mittasi verenpaineen -> 180/130. Näytti vakavalta, kutsui lääkärin paikalle. Lääkäri tuli, verenpaineet yhä samat. Aloin jo saada paremmin henkeä mutta tärinä paheni, meni vilunväristyksiä ja kämmenet hikoili entisestään.
Sain ylimääräiset verenpainelääkkeet + diapamia, ei auttanut. Lääkäri päätti, että lähden synnytysosastolle jossa seurataan tilannetta. Sain tipan käteen ja hoitajat lähti kärräämään mua kohti ovea. Samalla hetkellä mies astui sisään, oli tulossa pahaa-aavistamatta vierailulle. Raukka jäi ovelle katsomaan suu auki, lääkäri kehoitti tuleen mukana. Mies kippas tuomiset (suklaavanukasta ja kirjoja mulle) sängylle ja lähti mukaan. Pääsin synnytysosastolle jotenkin, en muista yhtään miten. :D
Sen muistan, että seinät oli vaaleenpunaiset. Tutustuminen synnärille ois ollu muuten huomenna. :D
Siellä seurattiin tilannetta, en tiiä kauanko aikaa meni. Tuntu minuutilta, sain lisää lääkkeitä suonensisäisesti, vissiin lisää diapamia ja jotain särkyyn + verenpainetta, keittoliuosta yms. Lääkäri tuli, erikoislääkäri tuli. Paineet yltyi entisestään, oli jo jotain 200/140 kaikesta siitä verenpainelääkityksestä huolimatta. Päättivät tehdä kiireellisen sektion pahenevien oireiden vuoksi.
Diagnoosiksi tuli "nopeasti etenevä raskausmyrkytys ilman proteiiniureaa" -> verikokeet oli kaikki ok kuten myös pissa
Huvittava muistijälki tuosta synnärillä olosta: Labra tuli ottamaan verikokeet, toisessa kädessä oli tippa. Verenpainemittari piti siirtää pois tippakädestä joten ottivat arvot kädestä johon just laitettiin lappuset kyynärtaipeeseen. Tulos - verta suihkus kaaressa kun mittari kiristyi. Kädessä on muuten aika mahtava mustelma yhä edelleen.
Tuossa vaiheessa olin jo saanut katetrinkin, ei kiitos toiste.
Mua lähdettiin kärräämään kohti leikkaussalia, mies lähti kätilön mukana vaihtaan vaatteet.
Leikkaussalissa pyysin kanavaksi radio rockin, selkä ja vatsa pestiin, sain epiduraalipuudutuksen. Olin hereillä leikkauksen ajan. Leikkaus alkoi, tuntui tökkimistä, painamista ja vellomista mutten tuntenu mitään kipua.
Sekunnilta tuntuvan ajan jälkeen kuului irvokasta slurps - ääntä (kuulosti kuin pirtelöä ois imetty pillillä), sitten kuului hentoinen "määä määä", vauva oli tullut maailmaa. Kalvot puhkaistiin 20.34, vauva syntyi 20.35.
Näin puolelta sekunnilta tuntuvan ajan vauvaa, joka oli pieni ja ryttyinen, kapalossa. Näin lähinnä kiinni tiukasti puristetetut silmät, kauttaaltaan kinan peitossa olevan naaman ja nenänpään. Eka ajatus oli vaan "aha, tuollanen. Jaa."
Sitten vauva hävis johonkin, tuntui lisää tökkimistä ja vellontaa ja slurps - ääniä ja sitten lääkärit puhui jotain ompeleesta.
Tuli paha olo, yökin jonkin aikaa muttei mitään tullut ylös.
- -
Muistikuva heräämöstä, oksetti, paleli ja mahaa paineltiin kohdun supistamiseksi.
Sain hörpyn vettä - oksensin. Hoitajat antoivat lisää morfiinia suonensisäisesti, pahoinvointi helpotti.
Olin tarkkailussa aamu 5 asti, en nukkunut yhtään koko aikana mutta näin ihmeellisiä houreita joissa meidän auto ajeli ympäriinsä syömässä ihmisiä. Jano oli hirveä, näin harhoja suihkulähteistä joista pulppusi osasto 4:sen mehua ja vettä (mitä hittoa) ja muuta yhtä kiinnostavaa. Jotenkin päädyin kätilön tuomana synnyttäneiden osastolle, tässä vaiheessa oli jo tolkku takaisin ja väsymys painoi. Nukuin tunnin, hörpin aamupalaksi mehukeittoa ja mietin onko mulla lasta vai näinkö unta.
Katsoin mahaani ja näin arven + hakaset, vissiin ainakin jotain oli tehty.
- -
Mies saapui osastolle klo 11 maissa, olin jo päässyt jalkeille, tehnyt alapesun, saanut verkkopöksyt + siteen. Oi sitä kipua ja pyörrytystä..
Menetin leikkauksessa 910 ml verta, en saanut lisäverta synnytyskertomuksen mukaan joten ei ihme, että olo oli heikko.
Sain lisää särkylääkettä suonensisäisesti ja olo helpotti taas.
- -
Klo 14 olin jo päässyt kävelemään omin jaloin (!!!! en tajua miten pystyin siihen ) lapsivuodeosastolle katsomaan poikaa.
Siellä hän oli, pieni olento täynnä letkuja, piuhoja.. kanyylit kädessä, jalassa ja päälaessa. Vaippa päällä lämmityslampun alla, piuhat rintakehällä mittaamassa saturaatiota, pulssia ja sydänääniä.
Olento tuntui vieraalta, pelottavalta. Epätodelliselta, ei omalta.
- -
Seuraava päivä, olo jo kohentunut. Sain tuon pienen pojan syliini, nuuhkaisin tummaa,hiusten peittämää päätä. Hellyyden tunne täytti mielen, tämä on minun lapseni. Meidän pieni poikamme, avuton ja laitteiden ympäröimä.
Kävin katsomassa lasta jokaisella hoitovuorolla, kävellen. Sattui, mutta en oikeastaan välittänyt siitä. Halusin päästä jokaiselle hoitokerralle paikalle.
- -
Päivät kuluivat, sumussa, kivun ja väsymyksen rajamailla.
Eilen saimme pojan ensimmäisen kerran vierailulle osastolle pariksi tunniksi. Mukava hoitaja neuvoi otteet vauvan kääntämiseen, syöttämiseen ym. Hellyys, mitä tuota noin viikko sitten vieraalta tuntunutta olentoa kohtaan tunsin oli pakahduttavaa. Onnen ja rakkauden tunne täytti sydämen.
- -
Tänään koitti päivä, joilloin pääsin kotiin. Ilman lastani. Poikani jäi lastenosastolle. Paino oli laskenut 2550g syntymäpainosta 2300 grammaan, pituutta hänellä on 47 cm. Saimme aamusta pienokaisemme pariksi tunniksi osastolle vierihoitoon.
Vaihdoimme vaipat, tuore isä pesi vauvan pepun, syötimme maitoa pullosta ja letkutimme loput nenämahaletkun kautta.
Syöminen ei vielä onnistu, hän on vähän liian heikko siihen. Muuten kaikki on kunnossa, pisteitä poika sai syntyessään 9.
Valohoito auttoi väsymykseen jonkin verran, syöminen on ollut huomattavasti parempaa sen jälkeen.
Toimitin jokaisen pisaran omaa maitoani lapselleni, jos en voi imettää - haluan edes tarjota omaa maitoani. Onneksi maito nousi hyvin ja määrä on lisääntynyt.
Se tunne, kun meidän piti jättää poika lastenosastolle ja lähdimme itse kotiin - hirveä. Hirveä, kamala ja äärimmäisen surullinen. Tuntuu, kuin osa minusta puuttuisi. En pysty pitämään huolta rakkaastani, en ole arvoinen kutsumaan itseäni äidiksi.
Pelkään, että aiheutin jotenkin tämän myrkytyksen itselleni. Tunnen, että en synnyttänyt oikein kun jouduin sektioon.
En ole voinut viettää edes yhtä kokonaista päivää poikani kanssa, muut hoitavat häntä ja tyydyttävät hänen tarpeensa.
En voi imettää sillä hän ei jaksa vielä tehdä sitä, lisäksi hän on jo tottunut pulloon ja pitää rintaa lähinnä huvituttina.
Tunnen itseni surkeaksi, huonoksi epääidiksi kun en ole vauvani luona.. kuuntelemassa tuhinaa, tarjoamassa ravintoa, rakkautta ja turvaa. Saamassamme oppaassa kerrottiin, että vauvalle tärkeintä ovat rakkaus, ravinto ja lähelläolo.
En voi antaa kuin rakkauteni, täältä kaukaa. Rukoilen, että pieni vahvistuisi ja pääsisi pian kotiin käymään, sitten toivottavasti kokonaan kotiin.
Itkettää, olen surullinen.
Tässä ajatuksiani tällä hetkellä.
Mulle on varmaan iskenyt joku baby blues, itken vaan. Mutta no, tässä kertomusta..
Olo on onnellinen, surullinen, kaipaava ja kaikkea mahdollista siltä väliltä.
Jouduin lähtemään kättärille sunnuntaina 16.1., myöhään illalla. Päivällä alkoi viattomalta vaikuttanut päänsärky joka paheni pahenemistaan. Edellisenä iltana verenpaineet temppuili, olivat korkeella ja pulssi oli jossain 40 kieppeillä. Sunnuntaina lähinnä paineet oli koholla. Iltaa kohden olo huononi, otin särkylääkettä + panacodin ja ei auttanut. Klo 20 maissa aloin oksentamaan holtittomasti, tässä vaiheessa verenpaineet oli jossain 180/120 luokkaa. Soitin päivystykseen ja sain käskyn tulla näyttäytymään. Oksentelin odotushuoneessa, yritin osua kuppiin mutta se tuli niin voimalla että onnistuin sotkemaan farkkuni lahkeita myöten + sängynpäädyn. Verenpaineet ei lähteneet laskuun vaikka mitä tehtiin joten pääsin osastolle. Siellä sain pahoinvointilääkettä plus särkylääkkeet. Lääkäri teki alustavan ultran. Verenpaineet ei laskeneet edelleenkään, olin koko yön kiinni mittarissa joka hurisi 15min välein. Lääkäri kävi puoleltaöin katsomassa ja sanoi, että mahdollisesti joudutaan käynnistämään synnytys.
Selvisin kuitenkin aamuun ja pahoinvointi väheni. Olo oli heikko ja surkea, en jaksanut kävellä käytävää päästä päähän pysähtymättä lepäämään. Verenpaineet ei laskeneet kertaakaan 160/110 alapuolelle. Refleksit olivat ylivilkkaat. Lääkärin ei tarvinnut kuin vilkaista jalkaa ni se tuntui jo pomppaavan kohti kattoa kuin itsestään (no, kyllä se oikeesti napautti sitä jollain)
Lääkitys lisättiin, päänsärky jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Söin päivässä 3 grammaa paracetamolia + muutaman panacodin ja yöksi opamoxia. Mikään ei auttanut. Maanantai meni sumussa, tiistai alkoi päänsäryllä, jatkui päänsärkyllä. Yhä maksimiannos särkylääkettä ja maksimiannokset verenpainelääkkeitä. Kysyin lääkäriltä pääsenkö kotiin - vastaus oli: "Mulla on sellainen tuntuma ettet lähde täältä kotiin ilman vauvaa."
Tuosta kaksi tuntia eteenpäin (tiistai 18.1.), katsoin masterchef australiaa tyytyväisenä kunnes yhtäkkiä tuntui kuin jättiläinen olisi istuuntunut rintakehälle. En saanut henkeä, pulssi hakkasi, kädet hikosi ja aloin täristä holtittomasti. Sain painettua hoitajanappia, kätilö mittasi verenpaineen -> 180/130. Näytti vakavalta, kutsui lääkärin paikalle. Lääkäri tuli, verenpaineet yhä samat. Aloin jo saada paremmin henkeä mutta tärinä paheni, meni vilunväristyksiä ja kämmenet hikoili entisestään.
Sain ylimääräiset verenpainelääkkeet + diapamia, ei auttanut. Lääkäri päätti, että lähden synnytysosastolle jossa seurataan tilannetta. Sain tipan käteen ja hoitajat lähti kärräämään mua kohti ovea. Samalla hetkellä mies astui sisään, oli tulossa pahaa-aavistamatta vierailulle. Raukka jäi ovelle katsomaan suu auki, lääkäri kehoitti tuleen mukana. Mies kippas tuomiset (suklaavanukasta ja kirjoja mulle) sängylle ja lähti mukaan. Pääsin synnytysosastolle jotenkin, en muista yhtään miten. :D
Sen muistan, että seinät oli vaaleenpunaiset. Tutustuminen synnärille ois ollu muuten huomenna. :D
Siellä seurattiin tilannetta, en tiiä kauanko aikaa meni. Tuntu minuutilta, sain lisää lääkkeitä suonensisäisesti, vissiin lisää diapamia ja jotain särkyyn + verenpainetta, keittoliuosta yms. Lääkäri tuli, erikoislääkäri tuli. Paineet yltyi entisestään, oli jo jotain 200/140 kaikesta siitä verenpainelääkityksestä huolimatta. Päättivät tehdä kiireellisen sektion pahenevien oireiden vuoksi.
Diagnoosiksi tuli "nopeasti etenevä raskausmyrkytys ilman proteiiniureaa" -> verikokeet oli kaikki ok kuten myös pissa
Huvittava muistijälki tuosta synnärillä olosta: Labra tuli ottamaan verikokeet, toisessa kädessä oli tippa. Verenpainemittari piti siirtää pois tippakädestä joten ottivat arvot kädestä johon just laitettiin lappuset kyynärtaipeeseen. Tulos - verta suihkus kaaressa kun mittari kiristyi. Kädessä on muuten aika mahtava mustelma yhä edelleen.
Tuossa vaiheessa olin jo saanut katetrinkin, ei kiitos toiste.
Mua lähdettiin kärräämään kohti leikkaussalia, mies lähti kätilön mukana vaihtaan vaatteet.
Leikkaussalissa pyysin kanavaksi radio rockin, selkä ja vatsa pestiin, sain epiduraalipuudutuksen. Olin hereillä leikkauksen ajan. Leikkaus alkoi, tuntui tökkimistä, painamista ja vellomista mutten tuntenu mitään kipua.
Sekunnilta tuntuvan ajan jälkeen kuului irvokasta slurps - ääntä (kuulosti kuin pirtelöä ois imetty pillillä), sitten kuului hentoinen "määä määä", vauva oli tullut maailmaa. Kalvot puhkaistiin 20.34, vauva syntyi 20.35.
Näin puolelta sekunnilta tuntuvan ajan vauvaa, joka oli pieni ja ryttyinen, kapalossa. Näin lähinnä kiinni tiukasti puristetetut silmät, kauttaaltaan kinan peitossa olevan naaman ja nenänpään. Eka ajatus oli vaan "aha, tuollanen. Jaa."
Sitten vauva hävis johonkin, tuntui lisää tökkimistä ja vellontaa ja slurps - ääniä ja sitten lääkärit puhui jotain ompeleesta.
Tuli paha olo, yökin jonkin aikaa muttei mitään tullut ylös.
- -
Muistikuva heräämöstä, oksetti, paleli ja mahaa paineltiin kohdun supistamiseksi.
Sain hörpyn vettä - oksensin. Hoitajat antoivat lisää morfiinia suonensisäisesti, pahoinvointi helpotti.
Olin tarkkailussa aamu 5 asti, en nukkunut yhtään koko aikana mutta näin ihmeellisiä houreita joissa meidän auto ajeli ympäriinsä syömässä ihmisiä. Jano oli hirveä, näin harhoja suihkulähteistä joista pulppusi osasto 4:sen mehua ja vettä (mitä hittoa) ja muuta yhtä kiinnostavaa. Jotenkin päädyin kätilön tuomana synnyttäneiden osastolle, tässä vaiheessa oli jo tolkku takaisin ja väsymys painoi. Nukuin tunnin, hörpin aamupalaksi mehukeittoa ja mietin onko mulla lasta vai näinkö unta.
Katsoin mahaani ja näin arven + hakaset, vissiin ainakin jotain oli tehty.
- -
Mies saapui osastolle klo 11 maissa, olin jo päässyt jalkeille, tehnyt alapesun, saanut verkkopöksyt + siteen. Oi sitä kipua ja pyörrytystä..
Menetin leikkauksessa 910 ml verta, en saanut lisäverta synnytyskertomuksen mukaan joten ei ihme, että olo oli heikko.
Sain lisää särkylääkettä suonensisäisesti ja olo helpotti taas.
- -
Klo 14 olin jo päässyt kävelemään omin jaloin (!!!! en tajua miten pystyin siihen ) lapsivuodeosastolle katsomaan poikaa.
Siellä hän oli, pieni olento täynnä letkuja, piuhoja.. kanyylit kädessä, jalassa ja päälaessa. Vaippa päällä lämmityslampun alla, piuhat rintakehällä mittaamassa saturaatiota, pulssia ja sydänääniä.
Olento tuntui vieraalta, pelottavalta. Epätodelliselta, ei omalta.
- -
Seuraava päivä, olo jo kohentunut. Sain tuon pienen pojan syliini, nuuhkaisin tummaa,hiusten peittämää päätä. Hellyyden tunne täytti mielen, tämä on minun lapseni. Meidän pieni poikamme, avuton ja laitteiden ympäröimä.
Kävin katsomassa lasta jokaisella hoitovuorolla, kävellen. Sattui, mutta en oikeastaan välittänyt siitä. Halusin päästä jokaiselle hoitokerralle paikalle.
- -
Päivät kuluivat, sumussa, kivun ja väsymyksen rajamailla.
Eilen saimme pojan ensimmäisen kerran vierailulle osastolle pariksi tunniksi. Mukava hoitaja neuvoi otteet vauvan kääntämiseen, syöttämiseen ym. Hellyys, mitä tuota noin viikko sitten vieraalta tuntunutta olentoa kohtaan tunsin oli pakahduttavaa. Onnen ja rakkauden tunne täytti sydämen.
- -
Tänään koitti päivä, joilloin pääsin kotiin. Ilman lastani. Poikani jäi lastenosastolle. Paino oli laskenut 2550g syntymäpainosta 2300 grammaan, pituutta hänellä on 47 cm. Saimme aamusta pienokaisemme pariksi tunniksi osastolle vierihoitoon.
Vaihdoimme vaipat, tuore isä pesi vauvan pepun, syötimme maitoa pullosta ja letkutimme loput nenämahaletkun kautta.
Syöminen ei vielä onnistu, hän on vähän liian heikko siihen. Muuten kaikki on kunnossa, pisteitä poika sai syntyessään 9.
Valohoito auttoi väsymykseen jonkin verran, syöminen on ollut huomattavasti parempaa sen jälkeen.
Toimitin jokaisen pisaran omaa maitoani lapselleni, jos en voi imettää - haluan edes tarjota omaa maitoani. Onneksi maito nousi hyvin ja määrä on lisääntynyt.
Se tunne, kun meidän piti jättää poika lastenosastolle ja lähdimme itse kotiin - hirveä. Hirveä, kamala ja äärimmäisen surullinen. Tuntuu, kuin osa minusta puuttuisi. En pysty pitämään huolta rakkaastani, en ole arvoinen kutsumaan itseäni äidiksi.
Pelkään, että aiheutin jotenkin tämän myrkytyksen itselleni. Tunnen, että en synnyttänyt oikein kun jouduin sektioon.
En ole voinut viettää edes yhtä kokonaista päivää poikani kanssa, muut hoitavat häntä ja tyydyttävät hänen tarpeensa.
En voi imettää sillä hän ei jaksa vielä tehdä sitä, lisäksi hän on jo tottunut pulloon ja pitää rintaa lähinnä huvituttina.
Tunnen itseni surkeaksi, huonoksi epääidiksi kun en ole vauvani luona.. kuuntelemassa tuhinaa, tarjoamassa ravintoa, rakkautta ja turvaa. Saamassamme oppaassa kerrottiin, että vauvalle tärkeintä ovat rakkaus, ravinto ja lähelläolo.
En voi antaa kuin rakkauteni, täältä kaukaa. Rukoilen, että pieni vahvistuisi ja pääsisi pian kotiin käymään, sitten toivottavasti kokonaan kotiin.
Itkettää, olen surullinen.
Tässä ajatuksiani tällä hetkellä.