Jotkin asiat eivät koskaan muutu
Havaitsin, että jotkin asiat eivät koskaan muutu. Kriisin ja paniikin hetkelläkin turvauduin niihin samoihin tuttuihin ja turvallisiin keinoihin lievittää pahaa oloa, joita olen käyttänyt jo lukiossakin. Tee, Sonata Arctica ja journal.
Teinivuosina tuo pyhä kolminaisuus toimi epävirallisena terapeuttina itselleni ja olenkin vuosien varrella avautunut ja suoltanut journaliini milloin syvimmistä tuskista kuin suurimmista iloistakin. Sekä hämmennyksestä, joka kaiketi kuuluu teini-ikään (ja ilmeisesti aikuisuuteenkin).
"Aikuistuessani" ilmeni yhä harvemmin tarvetta tällaiselle avautumiselle. Olin ympäröity yhä useammin ihmisillä, joille saatoin jakaa pahaa oloa / hämmennystä / iloa. Ystäville pystyi avautumaan muuten kuin täällä ja elämässä oli kumppani, jolle saattoi jakaa kaiken (tai ainakin sen verran kuin silloin koin pystyväni).
Elämäni isoimpien kriisien hetkellä olen onnekseni saanut turvautua läheisten lisäksi myös ammattiapuun. Kun hätä on suurin, ei pelkkä omien ajatustensa kirjoittaminen olisikaan riittänyt purkamaan niin suuria solmuja.
Mutta nyt havaitsen olevani tilanteessa, jossa jakamisen kohteet ovat jälleen käyneet vähiin. Ei ole enää elämänkumppania, vaan rakkaasta on tullut entinen kumppani, ja johon paha olo ja kaipaus tällä hetkellä liittyy. En tällä hetkellä ole myöskään hoitosuhteessa ammattilaiseen, joten ammatti-ihmisellekin avautuminen on poissa laskuista. Ja ystäville. Niin. En oikein tiedä, mitä haluaisin kertoa tästä heille. Ja epäilen heidän kiinnostustaan/kärsivällisyyttään kuunnella, miksi kaipaan ja ikävöin ihmistä, josta eroaminen on ollut aktiivinen pyrkimykseni jo vuosia.
Joten vaihtoehdoksi jäi joko halata pehmolelukoiraa ja itkeä silmät punaisiksi, tai keittää pannullinen teetä, laittaa Sonatalta SE BIISI soimaan ja tulla kirjoittamaan tänne.
Niin. Miksi itkeä menetetyn rakkauden perään, jos sen on itse työntänyt pois?
Oikeastaan alusta asti minua kiusasi tieto/tunne siitä, miten meidän suhteessamme toinen oli niin ehdottoman valmis antamaan 100% kaiken ja itse olin se, joka harasi vastaan oikeastaan kaikessa. Koin myös osittain sen takia, etten ollut tämän ihmisen tai suhteen arvoinen siksi, etten kyennyt itse osoittamaan samanlaista sitoutumisen astetta.
Toinen asia, jota muistan ajatelleeni jo hyvin varhain suhteessani, oli se katumus siitä, miksi tapasinkin tämän ihmisen jo nyt. Miksi tapasin niin täydellisen ihmisen minulle, kun olin vielä lähestulkoon teini-iässä. Silloin, ja vielä oikeastaan nytkin en voi olla ajattelematta sitä, miten parempi meidän olisi ollut tavata vanhempina, kokeneempina ja viisaampina, jolloin olisimme voineet asettua aloilleen ja vanheta yhdessä. Sen sijaan koimmekin kaikki aikuistumisen kasvukivut yhdessä toinen toisiamme tukien ja satuttaen.
Ja toisaalta, ilman sitä ihmistä ja sitä suhdetta en olisi tällainen ihminen, mitä nykyisin olen. Me kasvatimme toisemme aikuisiksi ja olen paitsi ylpeä siitä, miten vaikutukseni voi nähdä hänessä, myös sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, miten näen hänen vaikutuksen itsessäni. Minä en olisi minä ilman häntä. Eikä hän olisi hän ilman minua.
Mutta jos kerran me autoimme toinen toisiamme kasvamaan niin upeiksi ihmisiksi, niin miksi ylipäätään halusin erota?
Syitä on monia ja sitten kuitenkin vain se yksi. Halusimme eri asioita elämältämme elämämme tässä vaiheessa. Hän halusi palata kotiin maailmalta ja alkaa rakentaa elmäänsä pysyvämmäksi. Minä halusin heittäytyä suureen tuntemattomaan.
Ironista tässä on se, että täällä tuntemattoman suon keskellä, olen alkanut haluta asioita, joita hänkin halusi. Nyt vain joudun tavoittelemaan niitä itselleni yksin, jolloin tie perille on pidempi, kuoppaisempi ja epävarmempi. Ennen luulin vihaavani epävarmuutta. Nykyisin jonglööraan niin monen epävarmuustekijän kanssa elämässäni, etten osaisi kuvitella elämääni yksinkertaisempana tai varmempana. t
Realistisesti ajateltuna on pakko tehdä elämälleen nyt vain sellaisia suunnitelmia, jotka eivät ole mitenkään riippuvaisia ihmis/parisuhteista. On suunnatava yksin kohti maalia ja pidettävä kurssi vakaana siitä riippumatta, keitä mukana kulkee rinnalla. Vaikka näin perille pääseminen on epävarmaa ja kestää takuulla kauemmin kuin yhdessä, tiedän ainakin nyt, minne navigoida. Vaikkei hän enää ole kanssani kulkemassa yhteistä matkaamme, koen jollain tavalla, että meillä on yhä sama suunta.
Ja kuka tietää, ehkä joskus käy niin kuin jo nuorena ajattelin. Että kohtaamme vanhempina, viisaampina ja elämää kokeneempina toisemme ja voimme sitten jakaa elämämme yhdessä. Juuri nyt se on ainoa ajatus, joka lohduttaa yksinäisyyden keskellä.
"Can I ever have what I had then?
Friendship unbroken
Love means nothing to me
Without blinking an eye
I'd fade, if so needed,
All those moments with you
And see the world with my wide open eyes
Friendship got broken
There's no other for me
Like the one of my childhood days
Can you forgive me?
The love got better off me,
On that day back in old times"