[REPORT] THE GAZETTE 29/09/13
the GazettE
@ Circus, Helsinki
Matka kohti määränpäätä
4:00 Herätys
Olo oli aivan kamala. Oksetti, pyörrytti, vatsa oli sekaisin. Suihku ei vastoin tavallista tapaa rentouttanut kehoani ollenkaan ja meikkaaminen tärisevin käsin oli enemmänkin onnekasta sohimista kuin taidokasta koordinointikykyä. Olin pakannut jo edellisenä iltana, mutta paniikin lomassa olin varma, että jotain elintärkeää puuttui yhä. Vähän ennen kuutta henkilökohtainen ajoavustajani kyyditsi minut Lahden rautatieasemalle.
6:17 Menomatka
Asemalla seuraani liittyivät uskolliset jonotustoverini Jenni ja Roosa. Yksi panikoija monistui kolmeksi. Sisäpiirin suhteilla saimme käsiimme häikäisevimmät junaliput ikinä. Kyllä ne selvästi VR:lläkin tiesivät kenellä oli taskussa VIP-liput ja siten ansaitsivat erityiskohtelua.
Keskustelun taso oli hävettävän ala-arvoista. On vain onni, etten enää kykene muistamaan tarkempia yksityiskohtia. Viihdytimme Roosan kanssa sitä ainokaista ja erityisen epäonnista samaan vaunuosastoon eksynyttä kanssamatkustajaamme laulamalla Kari Tapiota ääneen. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä hänen ilmeensä, kun se sama ”Juna kulkee” kajahti käyntiin kymmenennen kerran.
Oikaisu: eivät ne siellä VR:llä oikeasti tienneet kuinka vippejä tulee kohdella. Vessa oli ainakin sellaisessa juntassa, että hävetti ihan tutustumiskäynnin jälkeen poistua sieltä, kun ihan varmasti muut matkustajat sitten luulivat minun olleen se hävytön putkentukkija.
Jonotussijainti selviää
7:30 Aamujonottajat
Saavuttuamme Helsingin päärautatieasemalle kello 7:17, seuraamme liittyi vielä neljäs muskettisoturi Anna. Viisiminuuttisen halailuprosessin jälkeen pääsimme jälleen liikkeelle ja kohti Narinkkatoria. Puoli kilometriä tuntui kutakuinkin Saharan ylitykseltä, kun jalat olivat päättäneet muuttua nuudeleiksi.
Keikkapaikalla Circuksen edessä oli arviolta parisataa ihmistä. Paniikki rinnassa kasvoi entisestään. Näin paljon ihmisiä? Onko meillä käytännössä mitään mahdollisuuksia päästä hyvälle paikalle?
8:00 Jonotusnumeroiden jako
Paikalla oli - luojan kiitos - paljon järjestäjätahon ihmisiä, jotka pitivät homman kasassa. Aamujonottajat jaettiin neljään jonoon seuraavan laisesti:
• GFC-oikeudelliset VIP-lipulliset
• Muut VIP-lipulliset
• GFC-oikeudelliset normilipulliset
• Muut normilipulliset
Me kuuluimme toiseen sektioon. Kokovartalotäristen ja oksennusta pidätellen kuuntelin, joko jostain edestämme kuuluisi riemuhuutoja hyvän jonotusnumeron johdosta. Kerran kuului ja sydämeni löi tuhatta ja sataa. Nostiko joku ykkösen? Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua oli vihdoin meidän vuoromme ja Anna sai toimia onnettarenamme.
Jonotusnumeromme oli 67.
En tiennyt miten suhtautua. Kuinka paljon numeroita jaettiin? Oliko niitä sata vai puolituhatta? Jos eteemme tulisi 60 neljähenkistä porukkaa, saumamme eturiveihin olisivat aika onnettomat. Toisaalta olin helpottunut, ettemme saaneet kolminumeroista lukua. Täytyi vain odottaa jonojen muodostamista.
8:30 Jonojen muodostus
Jännitystasoni kasvoi eksponentiaalisesti. Ihmismassan peittävyyden ja metelitason takia en huomannut, kun VIP-jonon muodostus alkoi. Vasta kun joku huusi jonotuslapullisia väliltä 20-30, heräsin todellisuuteen. Vilkaisin jo muodostunutta jonoa, jossa oli vain hyppysellinen ihmisiä. Realistinen minäni ei kuitenkaan antanut minun vielä innostua: pahan onnen sattuessa väliimme mahtuisi vielä vaikka satakin ihmistä.
Niin ei kuitenkaan käynyt.
Saatuamme paikkamme jonosta edessämme oli lopulta vain noin 30-40 ihmistä. En voinut uskoa hyvää tuuriamme. Oli halailuprosessi vol. 2:n vuoro!
Päivän parhaat
9:00 Leirielämää
Leviteltyäni tavarani mukavaksi pieneksi leiriksi Circuksen eteen, taiteltuani retkipenkkini auki ja kääriydyttyäni lämpimään vilttiin olo oli kohtalaisen hyvä ja innostunut. Edessämme olleet ihmiset osoittautuivat rennoksi porukaksi ja heidän kanssaan oli mukava jutella niitä näitä. Kulutimme aikaa myös vähän moraalisesti arveluttavalla tavalla arvostellen ohikulkijoiden tyylivalintoja: kyllä oli monenmoisia hassuja kenkiä ja töyhtöjä.
15:30 Mielensäpahoittajia kerrakseen
Minun erityisen pahanmakuisen juustohampurilaisen ja Jennin erityisen pahanmakuisen suolalötköranskalaisten jälkeen havahduimme ihmeelliseen ryminään ja rallatteluun: Narinkkatorille kasaantui jonkinlainen mielenosoittajajoukko. En ole vieläkään saanut selville mielenosoituksen aihetta, sillä heidän huutelunsa perusteella pystyin päättelemään heidän olleen vain kovin innostuneita jostakusta Markku-nimisestä hepusta. Samalla he heiluttelivat soihtua, joten asia lienee ollut tärkeä.
Minun oli ollut tarkoitus tavata monia tuttuja keikan lomassa, mutta valitettavasti miitinkisaldoni jäi vajavanlaiseksi taas kerran. Oli kuitenkin mieletöntä tavata Marika, Essi, Stella, Erika, Janita ja Jasmin - vaikkakin jotkut heistä kovin pikaisesti.
Ovet aukenevat
17:20 Mitä täällä tapahtuu?
Jälleen kerran joku onnistui sulavasti aiheuttamaan paskahalvauksen poppoossamme, kun jonot alkoivat liikkua kymmentä minuuttia ennen varsinaista ovien aukaisemista. Kymmentä minuuttia ennen, jolloin osa tavaroistamme oli yhä pitkin poikin mantuja. Kymmentä minuuttia ennen, jolloin en ollut edes yrittänyt henkisesti valmistautua sisälle pääsyyn. Luojan kiitos kyse oli vain jonon tiivistymisestä ja kerkesimme ainakin materialismimielessä kasaamaan itsemme.
17:30 Sisäänpääsy
Kun ovet sitten todellisuudessa vihdoin aukesivat, saimme ovensuussa lipuntarkastuksen yhteydessä henkilökohtaiset VIP-passit. Siitä syntynyt ilomieli laantui nopeasti: narikkaan pääsyni kesti luvattoman kauan ja jäin muista selvästi jälkeen. Luojan kiitos kaverieni narikkakäynnit sekä tilanvarausoperaatio lavan edestä onnistuivat ongelmitta, ja saliin sokkeloituani mahduin kaverieni kanssa yhä samaan porukkaan. Minut valtasi kokovartalotärinä, pahoinvointiaalto ja ajatus ”mitä helvettiä, eturivi numerolla 67?”
Keikan kulku
20:00 Keikka alkaa
Koska olen keikoilla täysin kykenemätön hulluuspuuskani ohella seuraamaan ajankulua, en vanno olevani kronologisesti oikeassa tästä eteenpäin. Tiedän vain sen, että verkkokalvoilleni tallentui jotain hyvin mieltäylentävää ja tärykalvoilleni ravistuttavinta musiikkia kautta aikain.
Olo oli uskomattoman epäuskoinen, kun [XI] lähti soimaan ja pian sen jälkeen bändin jäsenet yksi toisensa perään saapuivat lavalle. Olin valmistautunut siihen, että saisimme odottaa Rukin sisääntuloa muita kauemmin, mutta muikeasta hymystä päätellen herra ei malttanut itsekään odottaa - tai odotuttaa - enää yhtään kauempaa. Samalla löytyi illan hassuimpien kenkien omistaja.
Keikan avasi Vortex, joka sai yleisön sekaisin saman tien. Mikä olisikaan voinut olla vapauttavampaa kuin purkaa tunteitaan huutamalla I don’t wanna become fucking garbage like you?
SETLIST:
[XI]
01. VORTEX
02. LEECH
03. BEFORE I DECAY
04. GABRIEL ON THE GALLOWS
05. VENOMOUS SPIDER’S WEB
06. THE SUICIDE CIRCUS
07. DRIPPING INSANITY
08. UNTITLED
09. HEADACHE MAN
10. SLUDGY CULT
11. COCKROACH
12. Filth in the Beauty
ENCORE:
13. SHIVER
14. RUDER
15. Linda candydive pinky heaven
20:00-21:15 Erotiikkaa
Ihan ensinäkin the GazettE todellakin tiesi, miten ottaa yleisö haltuun. Vaikka oma arvioni onkin hieman puolueellinen, en ole varmaan koskaan nähnyt Rukin kaltaista lavakarismaa. Yleisö otettiin hyvin huomioon joka käänteessä ja jos jonkun katse joskus kiinnittyi toisaalle, palasi se pian takaisin lavalle viimeistään Rukin käsien lähtiessä harhailemaan. Lieneekö juuri itsensä hivelystä johtunut se aimo erektiokin, huh?
Eroottista katseltavaa oli myös Uruhan keikistely hiukset hulmuten sekä hänen ja Aoin yhteissoolo. Kovin toisenlainen katseenvangitsija oli Rukin taianomaiset käsiliikkeet juuri ennen kuin Untitled lähti soimaan. En kyennyt viemään huomiota muualle, mikä lienee ollut tarkoituskin. Tässä kohdin joidenkin fanien huutaminen häiritsi hieman, mutta onneksi hekin - omatoimisesti tai toisten avituksella - vaikenivat pian. Henkilökohtaisesti ajattelen, että keikan mielettömin biisi oli HEADACHE MAN, joka nostatti tunnelman takaisin kattoon rauhallisen osion päätteeksi. Tuskin olin myöskään ainoa, jolla kulki kylmät väreet selkäpiissä Rukin maanisen naurun aikana.
20:00-21:15 Paljon puhetta ja vettä kyytipojaksi
Kuten mainitsin jo aikaisemmin, en kykene muistamaan minkä biisien väliin Ruki sijoitti välispiikkinsä, mutta hellyttäviä ne olivat joka tapauksessa. Ainakin seuraavia kovin yksipuolisia vuoropuheluita keikalla käytiin:
Ruki: Are you having fun?
Yleisö: AAAAAAA!
Ruki: Ooh! *Vinkkaa samalla silmää*
Ruki: Onko teillä kivaa?
Yleisö: AAAAAAA!
Ruki: *Näyttää peukkua ja hymyilee*
Samaten minun mielestäni varsin huvittava tilanne syntyi, kun järjestysmiehen ja Rukin kehotukset joutuivat vastatusten. Eräs järjestysmies oli pyytänyt ihmisiä olemaan hyppimättä keikalla mitä ilmeisimmin turvallisuussyistä, kun taas Ruki kehotti yleisöä hyppimään - Jump! Jump! Jump! - musiikin tahtiin. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ydinfyysikko tietääkseen, kumpaa kuunneltiin.
En itse ole koskaan käynyt Circuksessa aikaisemmin, joten en tiennyt paikan käytännöistä veden jaon suhteen kesken keikkaa. Luojan kiitos, vesitarjoilu oli järjestetty! En osaa edes kuvailla, kuinka hyvältä vesi maistui tunnin riehumisen ja karjumisen jälkeen. Mitä ilmeisimmin näytin siitä huolimatta yhä edelleen janoiselta, sillä Ruki - empaattinen ihminen kun on - ruiskutti vetensä päälleni kokonaista kolme kertaa keikan aikana.
21:15-21:30 Loppua kohden
Konsertti tuntui etenevän aina vain kiihtyvämpää vauhtia. Pääosion toiseksi viimeisen biisin Cockroachin kitarasoolo jäi erityisesti mieleen Aoin nauttiessa valokeilasta ja taivutellessa kehoaan sulavasti. Olen aina rakastanut kyseistä kappaletta, joten sen kuuleminen livenä oli mahtavaa kaikin puolin. Samaten mieleeni jäi Reitan tuttuakin tutumpi ampumaposeeraus sekä hulvaton pyöriminen; en tiedä olisinko kestänyt edes katsoa, jos hän olisi jatkanut astetta pidemmälle ja heittänyt bassonsa ilmaan kopatakseen sen hetkeä myöhemmin.
Encoren toinen biisi Ruder sai nostalgiallaan minut aivan sekaisin enkä voinut vastustaa kiusausta huutaa ”tissi” taustalaulun mukana. Elämäntehtäväni on ollut jakaa tätä väärinkuulemaani ilosanomaa ja riemukseni olen saanut levitettyä sitä jo useampaan osoitteeseen. Ennen kuin huomasinkaan, Linda ja siten koko keikka oli yhtäkkiä ohi ja jäsenet heiluttelivat jäähyväisensä yleisölle - ”Kiitos, Finland!” - samalla kun heittelivät plektrojaan ja pullojaan yleisöön. Lopun merkit olivat selvät, mutta mieleni ei sitä rekisteröinyt.
Jälkimainingit
Keikan jälkeen
Tunnelma konsertin jälkeen oli ennen kaikkea tyhjä. En suostunut ymmärtämään, että keikka olisi ollut oikeasti ohitse ja jäinkin huutamaan toista encorea vielä varmaan kymmeneksi minuutiksi loppuraita Knocking on Heaven’s doorin päälle. Staffit valuivat lavalle lähes saman tien ja vaikka se oli jokseenkin selvä merkki, ettei bändi ollut tulossa enää lavalle, olin edelleen varma että lisää oli tulossa.
Ei ollut ja käytin koko paluumatkan Lahteen prosessoiden sitä tietoa.
Yleisesti
Oli aivan uskomatonta kuulla the Gazette vihdoinkin livenä kaikkien näiden vuosien odotuksen jälkeen. Jos heidän biisinsä ovat seksiä korville jo audio-versioina, ovat ne livenä jotain tuhat kertaa parempaa. Kun basson pystyy tuntemaan koko kehollaan ja Rukin äänen koko variaatio iskee selkäpiihin, tuntuu kuin menettäisi hallinnan koko kehostaan. Se on tunne, joka on pakko päästä kokemaan uudestaan. Pian.