kaaos.
päässä.
eilinen oli kauhupäivä. tuntui ihan painajaiselta.
oli proosan analyysissa alustus strindbergin novellista. epäloogisesti etenevä sekoiluni vaikutti siltä etten olisi valmistautunut ollenkaan. kun lopetin [kun höpötykseni oli kestänyt ehkä puolet siitä ajasta kun arvelin etukäteen], opettaja katsahti minua hiukan epäuskoisena ja kokosi sitten itsensä. minua itketti.
ihan kamalaa. olin valmistautunut ja lukenut ja pohtinut mutta en osaa irrottaa ajatuksiani selkeiksi kokonaisuuksiksi, varsinkaan kun ne pitää puhua vieraalle ihmisjoukolle. hirveää. hirveäähirveäähirveää.
olin kotiin päästessäni niin shokissa edelleen etten osannut jutella liisallekaan mitään. kävin kaupassa ja lähdin pitkälle lenkille. itketti sielläkin. ja patteritkin loppui soittimesta.
jäi semmoinen vitutus. jos joku muu tuosta ryhmästä olisi pitänyt tuollaisen alustuksen, olisin mennyt kotiin ja ihmetellyt liisalle että kuinka kukaan niin tyhmä ihminen voi olla yliopistossa. kun opettaja kysyi jotain, niin yritin vastata ja aloinkin puhua jostain muusta. mikään minkä aloitin ei päätynyt yhtään mihinkään.
ensimmäisellä kerralla kun esittelimme itsemme tuolla kurssilla sanoinkin niille että en tiedä, onko tämä liian teoreettista minulle. näemmä on. mutta ainakin minulla on paljon opittavaa ja tuntuu että olen jo nyt oppinut kiinnittämään huomiota sellaisiin asioihin joihin pitääkin kiinnittää huomiota silloinkin kun tahtoo kääntää tekstiä. ja sitä minä luulen haluavani.
vaan enpä tiedä onko minusta yhtään mihinkään. yh tään mi hin kään.
piti lukea ennen koulua mutta se taisi vähän jäädä, tulin nördäämään nukuttuani puolitoista tuntia pidempään kuin oli tarkoitus, ja nyt pitää mennä syömään. koska koulun jälkeen ryntään yllärimestoille.
liisan kanssa oli hauska aamuhetki. niistä tulee turvallinen olo. että onpahan joku jonka luulen ymmärtävän edes jotain pientä osaa minun päästä. hyllyyy ja oviii jaa pyllyy jaa.. eiku.
kiitos kun olet.
ja ensi viikolla londooniumiin, hhä?
eilinen oli kauhupäivä. tuntui ihan painajaiselta.
oli proosan analyysissa alustus strindbergin novellista. epäloogisesti etenevä sekoiluni vaikutti siltä etten olisi valmistautunut ollenkaan. kun lopetin [kun höpötykseni oli kestänyt ehkä puolet siitä ajasta kun arvelin etukäteen], opettaja katsahti minua hiukan epäuskoisena ja kokosi sitten itsensä. minua itketti.
ihan kamalaa. olin valmistautunut ja lukenut ja pohtinut mutta en osaa irrottaa ajatuksiani selkeiksi kokonaisuuksiksi, varsinkaan kun ne pitää puhua vieraalle ihmisjoukolle. hirveää. hirveäähirveäähirveää.
olin kotiin päästessäni niin shokissa edelleen etten osannut jutella liisallekaan mitään. kävin kaupassa ja lähdin pitkälle lenkille. itketti sielläkin. ja patteritkin loppui soittimesta.
jäi semmoinen vitutus. jos joku muu tuosta ryhmästä olisi pitänyt tuollaisen alustuksen, olisin mennyt kotiin ja ihmetellyt liisalle että kuinka kukaan niin tyhmä ihminen voi olla yliopistossa. kun opettaja kysyi jotain, niin yritin vastata ja aloinkin puhua jostain muusta. mikään minkä aloitin ei päätynyt yhtään mihinkään.
ensimmäisellä kerralla kun esittelimme itsemme tuolla kurssilla sanoinkin niille että en tiedä, onko tämä liian teoreettista minulle. näemmä on. mutta ainakin minulla on paljon opittavaa ja tuntuu että olen jo nyt oppinut kiinnittämään huomiota sellaisiin asioihin joihin pitääkin kiinnittää huomiota silloinkin kun tahtoo kääntää tekstiä. ja sitä minä luulen haluavani.
vaan enpä tiedä onko minusta yhtään mihinkään. yh tään mi hin kään.
piti lukea ennen koulua mutta se taisi vähän jäädä, tulin nördäämään nukuttuani puolitoista tuntia pidempään kuin oli tarkoitus, ja nyt pitää mennä syömään. koska koulun jälkeen ryntään yllärimestoille.
liisan kanssa oli hauska aamuhetki. niistä tulee turvallinen olo. että onpahan joku jonka luulen ymmärtävän edes jotain pientä osaa minun päästä. hyllyyy ja oviii jaa pyllyy jaa.. eiku.
kiitos kun olet.
ja ensi viikolla londooniumiin, hhä?