Kommunismi vastaan perustulo
Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen-lehden numerossa 42.
Kommunismi tarkoittaa tuotantojärjestelmää, jossa jokainen antaa
kykyjensä mukaan ja jokainen saa tarpeidensa mukaan. Tuotantovälineet
ovat työntekijöiden välittömässä kontrollissa, hyödykkeet ovat
olennaisilta osiltaan ilmaisia ja vaihtaminen perustuu
vastikkeettomuuteen. Anarkistin on luontevinta kannattaa kommunistista
talousjärjestelmää, mutta tavarantuotanto on vain yksi monista
kysymyksistä joita anarkismi käsittelee.
Ja mitä tavarantuotantoon tulee, vaadin kommunismia, en perustuloa. En
tosin välttämättä ole perustuloa vastaankaan, se riippuu perustulon
toteuttamisen käytännön yksityiskohdista. En kuitenkaan välttämättä näe
perustulon vaatimista vaivan arvoisena, koska tasa-arvoisen ja
maailmanlaajuisen perustulon toteuttaminen ei ole sen helpompaa kuin
maailmanlaajuisen kommunismin toteuttaminen.
Perustulo voi olla yksi vaatimus, jonka toteuttaminen voi viedä
lähemmäksi kommunismia. Näin ei kuitenkaan tapahdu, jos keinot
sekoitetaan päämäärien kanssa, ja myös osa tämänhetkisestä
argumentoinnista perustulon puolesta on sellaista, joka ei ole omiaan
edistämään maailmanlaajuista kommunismia.
Ensiksikin, suuri osa argumentoinnista perustulon puolesta on
nationalistista. Perustuloa ehdotetaan joko Suomen puitteissa, jolloin
vaatimus on suomalaisnationalistinen, tai sitten EU:n puitteissa,
jolloin vaatimus on euronationalistinen. Vaikka radikaalivasemmisto on
korvannut 90-luvun alussa suositun “kansalaispalkka”-käsitteen
perustulon käsitteellä, tässä on kyseessä lähinnä kauneusleikkaus, koska
kyse on olennaisesti samasta asiasta - palkasta joka maksetaan
kansalaisuuden, tai parhaimmassakin tapauksessa asuinpaikan perusteella.
Työetiikan kriitikot usein unohtavat, että työetiikkaan liittyy
tasa-arvoinen eetos, jonka mukaan kaikki työtä tekevät ovat
samanarvoisia verenperintöön katsomatta. Tämän etiikan ansiosta
sosialismi voitti aikanaan puolelleen miljoonien kovaa työtä tehneiden
siirtolaisten tuen molemmissa Amerikoissa. Perustulon vaatijat kuitenkin
käytännön ohjelmissaan sanoutuvat irti tämänlaisesta internationalismista.
Tietysti suurin osa perustulon kannattajista varmaan teoriassa
kannattaisi tasa-arvoista ja maailmanlaajuista perustuloa. Tämä ei
kuitenkaan ole Euromaydayn tai minkään muunkaan tämänhetkisen projektin
lyhyen tähtäimen vaatimuslistassa, ja syykin on itsestäänselvä - jos
maailmanlaajuinen perustulo rahoitettaisiin Suomen valtion budjetista,
rahavirta henkeä kohti pienenisi tuhannesosaan, ja vaikka se
rahoitettaisiin EU:n budjetista, rahavirta pienenisi vähintäänkin
kymmenesosaan henkeä kohti siitä mitä se muuten olisi. Jos “globaali
perustulo” olisi suhteutettu kunkin maan hintatasoon, se voisi Suomessa
olla jossain sadan euron kieppeillä - tällainen perustulo ei ratkaisisi
mitään olennaisia tämänhetkisiä Suomen sosiaaliturvan ongelmia, eikä
sitä vaatimaan ole mahdollista luoda mitään sellaista kansanliikettä
jonka eetos perustuu täällä asuvien omien etujen ajamiseen. Reaalisesti
globaali kansalaistulo tarkoittaisi vain rahansiirtoa rikkaista köyhiin
maihin. Ehkä yksi mahdollinen reformi muiden joukossa, mutta liike sen
puolesta vaatisi sellaista 60-80-lukulaista moralisoivaa liikettä, jotka
aikanaan epäonnistuivat ja jonkalaiset ovat nykyään kovin epämuodikkaita
- tämän vuoksi ainakin osa “prekariaattiliikkeestä” haluaa radikaalia
irtiottoa moralisoivasta diskurssista. Perustulon vaatiminen ei
välttämättä ole nationalistista, mutta jos sitä kaupitellaan länsimaissa
asuville ihmisille hedonistisin argumentein, se on sitä väistämättä.
Perustuloliike on kyllä monilta osin päällekkäinen rajojen vastaisen
liikkeen kanssa, myös Euromaydayn tapauksessa. Euroopan rajojenvastainen
liike kärsii kuitenkin monista periaatteellisista ongelmista. Ensinäkin
se on täysin reaktiivinen, kampanjointi vastustaa lähinnä karkoituksia
ja säilöönnottokeskuksia, mitään suurta visiota siitä miten rajoista
lopulta päästään eroon sillä ei ole. Itse asiassa nykymallinen rajojen
vastainen liike ei välttämättä edes ole nationalismin vastainen - se
vain korvaa verenperintöön perustuvan nationalismin asuinpaikkaan
perustuvalla, “integroivalla” Yhdysvaltojen mallisella nationalismilla.
Tällaista nationalismia Negri ja Hardt tutkivat Imperiumi-kirjassaan,
kuitenkin ymmärtämättä että se on vain nationalismin yksi muoto, eikä
tarjoa mitään todellista vaihtoehtoa kansallisvaltioille. Itse asiassa
tällainen nationalismi sopii täysin yhteen euronationalistisen
perustulomallin kanssa - euronationalistille on aivan luontevaa olettaa,
että kaikki maailman ihmiset haluavat muuttaa Eurooppaan, ja että
Eurooppa onkin heille paras paikka elää.
Mutta vaikka liikkuminen on perusoikeus, ihmisten valtaenemmistö
haluaisi elää siellä missä he syntyvät. Vaikka osa liikkuu liikkumisen
vuoksi, massiiviseksi yltyessään siirtolaisuus on aina ongelman oire, ei
sen ratkaisu. Tämä itsestäänselvyys on tosin myös vaarallinen, joten se
pitää tuoda esiin varoen - koska 90% ihmisistä jotka puhuvat että
“ihmisiä pitää auttaa siellä missä he asuvat” eivät todellisuudessa
halua auttaa ketään, vaan pelkästään kärrätä romanit Suomesta nääntymään
johonkin Romanian kaatopaikalle.
Perustuloa puolustellaan immateriaalisella vallankumouksella, joka on
muuttanut tuotantojärjestelmän sellaiseksi että palvelusektori on
kaikkialla länsimaissa ylivoimaisesti suurin, ja oivallukset ja luovuus
ovat tuottavampia kuin raaka fyysinen työ. Immateriaalinen murros eroaa
kuitenkin olennaisesti edellisestä suuresta murroksesta eli
teollistumisesta siinä, että kun teollistuminen siirsi
maatalousyhteiskunnan romukoppaan kokonaisuudessaan, immateriaalinen
murros lisää vain uuden tuotantokerroksen edellisen päälle. Teollinen
tuottamisen tapa soveltui kaikkialle, maatalous mukaanlukien - vaikka
sosialistien visiot kollektiivisesta maataloudesta eivät
toteutuneetkaan, nykyaikainen länsimaalainen maatila on kuitenkin aina
pieni tehdas.
Mutta 50- ja 60-luvun tekoälyoptimismi ei oikeuttanut itseään, ja
tuotannon siirtäminen halvan työvoiman maahan on pääsääntöisesti
osoittautunut edullisemmaksi kuin sen robotisoiminen. Ennen
tämänhetkistä kriisiä teollisuustyöntekijöiden absoluuttinen määrä
maailmassa oli suurempi kuin koskaan, ja itse asiassa länsimaiden
“immaretiaalinen vallankumous” olisi ollut mahdoton ilman samanaikaista
kehitysmaiden teollistumista. Me olemme riippuvaisia materiaalisen työn
tuotoksista niin kauan kuin emme voi vielä elää koko elämäämme
tietoverkoissa ilman materiaalista ruumistamme - ja tietoverkotkin
tarvitsevat sähköä. Näin ollen kaikki uudistukset jotka eivät ratkaise
materiaalisen tuotannon ongelmaa ovat vain pintaraapaisuja.
Siirtyminen kommunismista perustuloon heijastelee yhteiskunnan arvojen
siirtymistä tuotannosta kulutukseen. Tuotanto ei enää määrittele ihmisen
identiteettiä, kulutus määrittelee. Perustulo on tavallaan tapa ottaa
kulutus haltuun “oikotietä”, ilman että joutuisi vaivaamaan päätä niillä
vaikeuksilla, jotka liittyvät tuotannon haltuunottoon. Teoriassa tämä
kuulostaa hyvältä diililtä - annetaan valtion ja kapitalistien huolehtia
tylsästä tuotannosta, kunhan me saadaan ne samat edut jotka saisimme
hallinnoimalla tuotantoa itse. Käytännössä tämä idea on kuitenkin
utopiaa - lopulta valta on kuitenkin aina sillä kuka kontroloi
tuotantoa. Vaikka tuotannon hallinnoiminen on kommunismin vaikein
ongelma, ei ole olemassa mitään tapoja kiertää sitä.
Antti Rautiainen
Perustuloa olen kritisoinut myös Kapinatyöläinen #34:ssä julkaistussa
kirjoituksessa “Emme tahdo olla kansalaisia”, joka on luettavissa
osoitteessa
http://anttirautiainen.livejournal.com/17096.html
Kommunismi tarkoittaa tuotantojärjestelmää, jossa jokainen antaa
kykyjensä mukaan ja jokainen saa tarpeidensa mukaan. Tuotantovälineet
ovat työntekijöiden välittömässä kontrollissa, hyödykkeet ovat
olennaisilta osiltaan ilmaisia ja vaihtaminen perustuu
vastikkeettomuuteen. Anarkistin on luontevinta kannattaa kommunistista
talousjärjestelmää, mutta tavarantuotanto on vain yksi monista
kysymyksistä joita anarkismi käsittelee.
Ja mitä tavarantuotantoon tulee, vaadin kommunismia, en perustuloa. En
tosin välttämättä ole perustuloa vastaankaan, se riippuu perustulon
toteuttamisen käytännön yksityiskohdista. En kuitenkaan välttämättä näe
perustulon vaatimista vaivan arvoisena, koska tasa-arvoisen ja
maailmanlaajuisen perustulon toteuttaminen ei ole sen helpompaa kuin
maailmanlaajuisen kommunismin toteuttaminen.
Perustulo voi olla yksi vaatimus, jonka toteuttaminen voi viedä
lähemmäksi kommunismia. Näin ei kuitenkaan tapahdu, jos keinot
sekoitetaan päämäärien kanssa, ja myös osa tämänhetkisestä
argumentoinnista perustulon puolesta on sellaista, joka ei ole omiaan
edistämään maailmanlaajuista kommunismia.
Ensiksikin, suuri osa argumentoinnista perustulon puolesta on
nationalistista. Perustuloa ehdotetaan joko Suomen puitteissa, jolloin
vaatimus on suomalaisnationalistinen, tai sitten EU:n puitteissa,
jolloin vaatimus on euronationalistinen. Vaikka radikaalivasemmisto on
korvannut 90-luvun alussa suositun “kansalaispalkka”-käsitteen
perustulon käsitteellä, tässä on kyseessä lähinnä kauneusleikkaus, koska
kyse on olennaisesti samasta asiasta - palkasta joka maksetaan
kansalaisuuden, tai parhaimmassakin tapauksessa asuinpaikan perusteella.
Työetiikan kriitikot usein unohtavat, että työetiikkaan liittyy
tasa-arvoinen eetos, jonka mukaan kaikki työtä tekevät ovat
samanarvoisia verenperintöön katsomatta. Tämän etiikan ansiosta
sosialismi voitti aikanaan puolelleen miljoonien kovaa työtä tehneiden
siirtolaisten tuen molemmissa Amerikoissa. Perustulon vaatijat kuitenkin
käytännön ohjelmissaan sanoutuvat irti tämänlaisesta internationalismista.
Tietysti suurin osa perustulon kannattajista varmaan teoriassa
kannattaisi tasa-arvoista ja maailmanlaajuista perustuloa. Tämä ei
kuitenkaan ole Euromaydayn tai minkään muunkaan tämänhetkisen projektin
lyhyen tähtäimen vaatimuslistassa, ja syykin on itsestäänselvä - jos
maailmanlaajuinen perustulo rahoitettaisiin Suomen valtion budjetista,
rahavirta henkeä kohti pienenisi tuhannesosaan, ja vaikka se
rahoitettaisiin EU:n budjetista, rahavirta pienenisi vähintäänkin
kymmenesosaan henkeä kohti siitä mitä se muuten olisi. Jos “globaali
perustulo” olisi suhteutettu kunkin maan hintatasoon, se voisi Suomessa
olla jossain sadan euron kieppeillä - tällainen perustulo ei ratkaisisi
mitään olennaisia tämänhetkisiä Suomen sosiaaliturvan ongelmia, eikä
sitä vaatimaan ole mahdollista luoda mitään sellaista kansanliikettä
jonka eetos perustuu täällä asuvien omien etujen ajamiseen. Reaalisesti
globaali kansalaistulo tarkoittaisi vain rahansiirtoa rikkaista köyhiin
maihin. Ehkä yksi mahdollinen reformi muiden joukossa, mutta liike sen
puolesta vaatisi sellaista 60-80-lukulaista moralisoivaa liikettä, jotka
aikanaan epäonnistuivat ja jonkalaiset ovat nykyään kovin epämuodikkaita
- tämän vuoksi ainakin osa “prekariaattiliikkeestä” haluaa radikaalia
irtiottoa moralisoivasta diskurssista. Perustulon vaatiminen ei
välttämättä ole nationalistista, mutta jos sitä kaupitellaan länsimaissa
asuville ihmisille hedonistisin argumentein, se on sitä väistämättä.
Perustuloliike on kyllä monilta osin päällekkäinen rajojen vastaisen
liikkeen kanssa, myös Euromaydayn tapauksessa. Euroopan rajojenvastainen
liike kärsii kuitenkin monista periaatteellisista ongelmista. Ensinäkin
se on täysin reaktiivinen, kampanjointi vastustaa lähinnä karkoituksia
ja säilöönnottokeskuksia, mitään suurta visiota siitä miten rajoista
lopulta päästään eroon sillä ei ole. Itse asiassa nykymallinen rajojen
vastainen liike ei välttämättä edes ole nationalismin vastainen - se
vain korvaa verenperintöön perustuvan nationalismin asuinpaikkaan
perustuvalla, “integroivalla” Yhdysvaltojen mallisella nationalismilla.
Tällaista nationalismia Negri ja Hardt tutkivat Imperiumi-kirjassaan,
kuitenkin ymmärtämättä että se on vain nationalismin yksi muoto, eikä
tarjoa mitään todellista vaihtoehtoa kansallisvaltioille. Itse asiassa
tällainen nationalismi sopii täysin yhteen euronationalistisen
perustulomallin kanssa - euronationalistille on aivan luontevaa olettaa,
että kaikki maailman ihmiset haluavat muuttaa Eurooppaan, ja että
Eurooppa onkin heille paras paikka elää.
Mutta vaikka liikkuminen on perusoikeus, ihmisten valtaenemmistö
haluaisi elää siellä missä he syntyvät. Vaikka osa liikkuu liikkumisen
vuoksi, massiiviseksi yltyessään siirtolaisuus on aina ongelman oire, ei
sen ratkaisu. Tämä itsestäänselvyys on tosin myös vaarallinen, joten se
pitää tuoda esiin varoen - koska 90% ihmisistä jotka puhuvat että
“ihmisiä pitää auttaa siellä missä he asuvat” eivät todellisuudessa
halua auttaa ketään, vaan pelkästään kärrätä romanit Suomesta nääntymään
johonkin Romanian kaatopaikalle.
Perustuloa puolustellaan immateriaalisella vallankumouksella, joka on
muuttanut tuotantojärjestelmän sellaiseksi että palvelusektori on
kaikkialla länsimaissa ylivoimaisesti suurin, ja oivallukset ja luovuus
ovat tuottavampia kuin raaka fyysinen työ. Immateriaalinen murros eroaa
kuitenkin olennaisesti edellisestä suuresta murroksesta eli
teollistumisesta siinä, että kun teollistuminen siirsi
maatalousyhteiskunnan romukoppaan kokonaisuudessaan, immateriaalinen
murros lisää vain uuden tuotantokerroksen edellisen päälle. Teollinen
tuottamisen tapa soveltui kaikkialle, maatalous mukaanlukien - vaikka
sosialistien visiot kollektiivisesta maataloudesta eivät
toteutuneetkaan, nykyaikainen länsimaalainen maatila on kuitenkin aina
pieni tehdas.
Mutta 50- ja 60-luvun tekoälyoptimismi ei oikeuttanut itseään, ja
tuotannon siirtäminen halvan työvoiman maahan on pääsääntöisesti
osoittautunut edullisemmaksi kuin sen robotisoiminen. Ennen
tämänhetkistä kriisiä teollisuustyöntekijöiden absoluuttinen määrä
maailmassa oli suurempi kuin koskaan, ja itse asiassa länsimaiden
“immaretiaalinen vallankumous” olisi ollut mahdoton ilman samanaikaista
kehitysmaiden teollistumista. Me olemme riippuvaisia materiaalisen työn
tuotoksista niin kauan kuin emme voi vielä elää koko elämäämme
tietoverkoissa ilman materiaalista ruumistamme - ja tietoverkotkin
tarvitsevat sähköä. Näin ollen kaikki uudistukset jotka eivät ratkaise
materiaalisen tuotannon ongelmaa ovat vain pintaraapaisuja.
Siirtyminen kommunismista perustuloon heijastelee yhteiskunnan arvojen
siirtymistä tuotannosta kulutukseen. Tuotanto ei enää määrittele ihmisen
identiteettiä, kulutus määrittelee. Perustulo on tavallaan tapa ottaa
kulutus haltuun “oikotietä”, ilman että joutuisi vaivaamaan päätä niillä
vaikeuksilla, jotka liittyvät tuotannon haltuunottoon. Teoriassa tämä
kuulostaa hyvältä diililtä - annetaan valtion ja kapitalistien huolehtia
tylsästä tuotannosta, kunhan me saadaan ne samat edut jotka saisimme
hallinnoimalla tuotantoa itse. Käytännössä tämä idea on kuitenkin
utopiaa - lopulta valta on kuitenkin aina sillä kuka kontroloi
tuotantoa. Vaikka tuotannon hallinnoiminen on kommunismin vaikein
ongelma, ei ole olemassa mitään tapoja kiertää sitä.
Antti Rautiainen
Perustuloa olen kritisoinut myös Kapinatyöläinen #34:ssä julkaistussa
kirjoituksessa “Emme tahdo olla kansalaisia”, joka on luettavissa
osoitteessa
http://anttirautiainen.livejournal.com/17096.html