(no subject)
Kovasti tuntuu kaikkea tapahtuneen, mutta en aina tunnu pysyvän mukana. Muutin takaisin kotiin. Hetken kesti tottua omaansa, kun kaikki on niin uutta. Uudet lattiat, uusi kylpyhuone, ostin uudet kirjahyllytkin. Kirjahyllyihin kului raha, jota olin hieman ajatellut tiskikoneeseen käyttäväni, mutta olen siksi kulttuuris-esteettinen nyhjääjä, että olen muikean tyytyväinen päätökseeni. Ovathan nuo valkeat Lundiat vaan hienot.
Muuton myötä pääsi Miisukin vihdoin lopulliseen kotiinsa. Hienosti tänne mahdutaan kissan kanssa, vaikka hieman sitä ensin epäilin. Reilun viikon päästä käyn hakemassa Miisulle kissakaverin, ettei pienen tarvitse olla koko ajan yksin. Yövuorojeni jälkeen Miisander on aina kovin huomionkipeä ja käy siksi minua käpälöimässä, kun yritän nukkua. Kissakaveri toivottavasti auttaa tähän, tai sitten minua käpälöi pian kaksi otusta yhtä aikaa.
Matka kohti kissamummoutta on alkanut. Miisusta on niin paljon iloa, että huomaan voivani paremmin. Lisäksi koen olevani paljon rauhallisempi, koska kisun touhuja jää luonnostaan katselemaan. Ja onhan se vaan ihana, kun se tulee rintakehän päälle kehräämään. Ääh, taannun.
Kävimme Janin kanssa Espanjassa Aurinkorannikolla. Janin vanhemmilla on siellä asunto. En ole juurikaan käynyt ns. etelän turistikohteissa. Torrox Costa oli rauhallisimmasta päästä, hotelleja oli vain muutama ja suurin osa rakennuksista oli asuntoja. Eikä tammi-helmikuun vaihteessa mikään turistisesonki olekaan. Tuntui jännältä edustaa niitä nuorimpia ulkomaalaisia, suurin osa muista oli nimittäin saksalaisia eläkeläisiä, joukossa myös brittejä ja suomalaisia. Mutta aurinko paistoi, meren rannalla oli mukava kävellä, näimme paljon kissoja, kävimme katsomassa maailman suurinta tippukiveä - se oli muuten aika suuri :) Voisin tottua aamukahvin juomiseen parvekkeella, jolta avautuu esteetön näköala Välimerelle. Ja kahvi muutenkin! Espanjalaiseen maitokahviin voisi vaikka löpsähtää uimaan, se on niin hyvää. Tai ehkä ei.
Vaikka en usko, että jossain maailmankolkassa kaikki asiat olisivat mystisesti paremmin, oli taas hyvä käydä Suomen ulkopuolella. Juttuja, joita voisin siirtää Espanjasta tänne: leipomot, tupakkakaupat, vaateputiikit, ruokakauppojen moneus, palvelukulttuuri kahviloissa. Jälkimmäinen varsinkin korpeaa. Olen muuten se ihmisnatsi, joka ei vie omia kuppeja ja kippojaan keräyskärryyn kahviloissa.
Matka oli kyllä virkistävä. Toisaalta kaipaan myös kotona löffimistä. Siis omassa kodissani nimenomaan. Minulla on nykyään ruokapöytäkin ja kaikkea. Kolmen vuoden pöydättömyyden jälkeen on vaan muka niiiiiin vaikeaa oppia syömään kuten sivistyneistö, mutta kyllä tämä tästä vielä. Lisäksi olen päästänyt Miisun hentomielisyyttäni pöydälle, joten sehän tulee usein tutkimaan, mitä on ruokana. Muuten se kyllä uskoo, että ei saa syödä lautaseltani, mutta maustamaton jugurtti on kyllä sellainen Miisumagneetti että.
Nyt on jo helmikuu. Aika kuluu kyllä jotenkin nopsemmin. En tehnyt uuden vuoden lupauksia, mutta pohdin kyllä vuositavoitteita. Mietin lähinnä, ehdinkö viimeistellä yhden käsikirjoituksen vai kaksi, mutta aika näyttää eikä muu auta kuin ryhtyä hommiin. Napunapunapu...
Muuton myötä pääsi Miisukin vihdoin lopulliseen kotiinsa. Hienosti tänne mahdutaan kissan kanssa, vaikka hieman sitä ensin epäilin. Reilun viikon päästä käyn hakemassa Miisulle kissakaverin, ettei pienen tarvitse olla koko ajan yksin. Yövuorojeni jälkeen Miisander on aina kovin huomionkipeä ja käy siksi minua käpälöimässä, kun yritän nukkua. Kissakaveri toivottavasti auttaa tähän, tai sitten minua käpälöi pian kaksi otusta yhtä aikaa.
Matka kohti kissamummoutta on alkanut. Miisusta on niin paljon iloa, että huomaan voivani paremmin. Lisäksi koen olevani paljon rauhallisempi, koska kisun touhuja jää luonnostaan katselemaan. Ja onhan se vaan ihana, kun se tulee rintakehän päälle kehräämään. Ääh, taannun.
Kävimme Janin kanssa Espanjassa Aurinkorannikolla. Janin vanhemmilla on siellä asunto. En ole juurikaan käynyt ns. etelän turistikohteissa. Torrox Costa oli rauhallisimmasta päästä, hotelleja oli vain muutama ja suurin osa rakennuksista oli asuntoja. Eikä tammi-helmikuun vaihteessa mikään turistisesonki olekaan. Tuntui jännältä edustaa niitä nuorimpia ulkomaalaisia, suurin osa muista oli nimittäin saksalaisia eläkeläisiä, joukossa myös brittejä ja suomalaisia. Mutta aurinko paistoi, meren rannalla oli mukava kävellä, näimme paljon kissoja, kävimme katsomassa maailman suurinta tippukiveä - se oli muuten aika suuri :) Voisin tottua aamukahvin juomiseen parvekkeella, jolta avautuu esteetön näköala Välimerelle. Ja kahvi muutenkin! Espanjalaiseen maitokahviin voisi vaikka löpsähtää uimaan, se on niin hyvää. Tai ehkä ei.
Vaikka en usko, että jossain maailmankolkassa kaikki asiat olisivat mystisesti paremmin, oli taas hyvä käydä Suomen ulkopuolella. Juttuja, joita voisin siirtää Espanjasta tänne: leipomot, tupakkakaupat, vaateputiikit, ruokakauppojen moneus, palvelukulttuuri kahviloissa. Jälkimmäinen varsinkin korpeaa. Olen muuten se ihmisnatsi, joka ei vie omia kuppeja ja kippojaan keräyskärryyn kahviloissa.
Matka oli kyllä virkistävä. Toisaalta kaipaan myös kotona löffimistä. Siis omassa kodissani nimenomaan. Minulla on nykyään ruokapöytäkin ja kaikkea. Kolmen vuoden pöydättömyyden jälkeen on vaan muka niiiiiin vaikeaa oppia syömään kuten sivistyneistö, mutta kyllä tämä tästä vielä. Lisäksi olen päästänyt Miisun hentomielisyyttäni pöydälle, joten sehän tulee usein tutkimaan, mitä on ruokana. Muuten se kyllä uskoo, että ei saa syödä lautaseltani, mutta maustamaton jugurtti on kyllä sellainen Miisumagneetti että.
Nyt on jo helmikuu. Aika kuluu kyllä jotenkin nopsemmin. En tehnyt uuden vuoden lupauksia, mutta pohdin kyllä vuositavoitteita. Mietin lähinnä, ehdinkö viimeistellä yhden käsikirjoituksen vai kaksi, mutta aika näyttää eikä muu auta kuin ryhtyä hommiin. Napunapunapu...