Työtä, työtä, työtä tehkää
Kellarissa porataan. Se alkaa aina aamulla kello kahdeksan. Pitänee ensi viikosta alkaen siirtyä Lentävänniemeen, vaikka asunnossani ei siis vielä mitään tehdäkään. Tänäänkin piti tehdä avoimen yliopiston hommia ja koko ajan kuuluu täryytystä. Tuleepahan tosin noustua ajoissa sängystä.
Mutta piti kirjoittaa jostain, mikä on ärsyttänyt jo hetken. Uusimmassa Imagessa on Maria Veitolan kirjoittama Iisa Pykärin haastattelu. Hän on Regina-yhtyeen laulaja. Itse en kyseisestä bändistä tiennyt juuri mitään ennen jutun lukemista. Kuuntelin pari biisiä, joiden perusteella pika-analyysi: omaleimaista, minusta hyvin taidokasta musiikkia, jota voisi kuunnella sellaisina päivinä, joina joskus vuosikymmen sitten kuunteli Ultra Brata.
Olen nykyään laiskanpaska tutustumaan uusiin bändeihin, mutta Reginassa voisi olla jotain tarttumapintaa. Tämä on jo paljon sanottu, koska en lähtökohtaisesti aina tunne indiemusiikkia omimmakseni. Toisaalta en halua langettaa arvioita ennen kuin olen tutustunut asiaan - mutta tämä menee nyt hieman ohi asiasta.
Mikä minua sitten niin ärsytti? Lainaan suoraan artikkelista:
"Onhan sekin taitolaji, että voi olla kaikkea sitä, mikä katsotaan ja koetaan ihanaksi ja tavoittelemisen arvoiseksi, mutta samalla niin, ettei silti uhkaa ketään. Ehkäpä kyseessä on tapa suojautua. Kun puhutaan vähän vaikeammista asioista, niin kuin ihanan popparin kokemasta kateudesta, Iisa varoo erityisesti sanojaan: 'Kyllähän se muuttaa statusta, että sä oot uskottavassa ja jollain mittarilla menestyvässä bändissä. Jos joskus aistii sen, että joku on kateellinen, tekisi mieli sanoa, ettei tämä ole mikään itsestäänselvyys ja me ollaan tehty tämän eteen paljon töitä. Mutta en mä sano, tietenkään. En mä sano sellaista, ikinä.'" (Maria Veitola: Pop-enkeli, Image 8/2011.)
Itse keksin vain yhden syyn olla sanomatta, että olen tehnyt paljon töitä oman kirjallisen urani eteen. Silloin, jos haluaisin vain eroon jostain huutelevasta urposta, jättäisin tämän yksinkertaisesti huomiotta. Muuten en keksi, miksi ei saisi sanoa, että menestyksensä eteen on tehnyt paljon töitä. Vaikka menestystä tulisikin ensimmäisen albumin tai taidenäyttelyn tai minkä vain taiteellisen esiintulon jälkeen, se harvemmin tarkoittaa, etteikö hommia olisi siinä vaiheessa jo paiskittu.
Kirjan kirjoittaminen ainakin vie aikaa ja vaatii perslihaksia. Kenelle tulee paha mieli, jos tämän kertoo ääneen? Sillekö kateelliselle vellipullalle, joka luulee, että menestys tulee valmiina kuin Manulle illallinen? Lehdistö seis: kateellisella vellipullalla on jo paha mieli! Joskus olen itsekin ollut vellipulla. Kateus on unohtunut, kun on muistanut, ettei kukaan kirjoita kirjojani minun puolestani. Myös työnteko oman päämäärän eteen on auttanut hurjasti. Silloin tuppaa yleensä unohtumaan itku siitä, että yhyy kun muilla on kivaa vaikka eivät muka ole mitään tehneet, ja on ehkä oivaltanut jotain työnteon, yrittämisen, luovuttamattomuuden ja menestyksen kurimuksesta.
Artikkelissa ei puututa Pykärin kommenttiin. Veitola toteaa artikkelissa aiemmin, että kumpa ihanassa Iisassa olisi vielä hieman enemmän särmää ja asennetta. Niin. Omassa lapsuudessani ja varsinkin ala-asteluokallani tyttöjen kiltteyttä korostettiin. Luokanopettajani tuntui joskus jopa palvovan opettajan edessä kiltisti käyttäytyviä tyttöjä, joista osa oli kieroimpia paskiaisia jotka olen ikinä tullut tuntemaan. Pojat saivat nahistella välitunnilla, mutta kun kaverini ja minä juoksimme kerran käytävällä, meidät nostatettiin luokan eteen seisomaan ja saimme nuhdesaarnan. Ehkä olen yhä hieman kitkerä + halusin käyttää sanaa nuhdesaarna :) Olisin kuitenkin kaivannut opettajalta analyysia kiltteyden ja ystävällisyyden eroista.
Haluan myös korostaa, etten itse tunne Iisa Pykäriä enkä tässä puutu muuhun kuin niihin mielikuviin, joita artikkeli minussa herätti. Onneksi minun ei tarvitsekaan tuntea, sillä Reginan musiikin ihanuus kiinnostaa minua paljon enemmän kuin Iisa Pykärin ihanuus.
Mutta piti kirjoittaa jostain, mikä on ärsyttänyt jo hetken. Uusimmassa Imagessa on Maria Veitolan kirjoittama Iisa Pykärin haastattelu. Hän on Regina-yhtyeen laulaja. Itse en kyseisestä bändistä tiennyt juuri mitään ennen jutun lukemista. Kuuntelin pari biisiä, joiden perusteella pika-analyysi: omaleimaista, minusta hyvin taidokasta musiikkia, jota voisi kuunnella sellaisina päivinä, joina joskus vuosikymmen sitten kuunteli Ultra Brata.
Olen nykyään laiskanpaska tutustumaan uusiin bändeihin, mutta Reginassa voisi olla jotain tarttumapintaa. Tämä on jo paljon sanottu, koska en lähtökohtaisesti aina tunne indiemusiikkia omimmakseni. Toisaalta en halua langettaa arvioita ennen kuin olen tutustunut asiaan - mutta tämä menee nyt hieman ohi asiasta.
Mikä minua sitten niin ärsytti? Lainaan suoraan artikkelista:
"Onhan sekin taitolaji, että voi olla kaikkea sitä, mikä katsotaan ja koetaan ihanaksi ja tavoittelemisen arvoiseksi, mutta samalla niin, ettei silti uhkaa ketään. Ehkäpä kyseessä on tapa suojautua. Kun puhutaan vähän vaikeammista asioista, niin kuin ihanan popparin kokemasta kateudesta, Iisa varoo erityisesti sanojaan: 'Kyllähän se muuttaa statusta, että sä oot uskottavassa ja jollain mittarilla menestyvässä bändissä. Jos joskus aistii sen, että joku on kateellinen, tekisi mieli sanoa, ettei tämä ole mikään itsestäänselvyys ja me ollaan tehty tämän eteen paljon töitä. Mutta en mä sano, tietenkään. En mä sano sellaista, ikinä.'" (Maria Veitola: Pop-enkeli, Image 8/2011.)
Itse keksin vain yhden syyn olla sanomatta, että olen tehnyt paljon töitä oman kirjallisen urani eteen. Silloin, jos haluaisin vain eroon jostain huutelevasta urposta, jättäisin tämän yksinkertaisesti huomiotta. Muuten en keksi, miksi ei saisi sanoa, että menestyksensä eteen on tehnyt paljon töitä. Vaikka menestystä tulisikin ensimmäisen albumin tai taidenäyttelyn tai minkä vain taiteellisen esiintulon jälkeen, se harvemmin tarkoittaa, etteikö hommia olisi siinä vaiheessa jo paiskittu.
Kirjan kirjoittaminen ainakin vie aikaa ja vaatii perslihaksia. Kenelle tulee paha mieli, jos tämän kertoo ääneen? Sillekö kateelliselle vellipullalle, joka luulee, että menestys tulee valmiina kuin Manulle illallinen? Lehdistö seis: kateellisella vellipullalla on jo paha mieli! Joskus olen itsekin ollut vellipulla. Kateus on unohtunut, kun on muistanut, ettei kukaan kirjoita kirjojani minun puolestani. Myös työnteko oman päämäärän eteen on auttanut hurjasti. Silloin tuppaa yleensä unohtumaan itku siitä, että yhyy kun muilla on kivaa vaikka eivät muka ole mitään tehneet, ja on ehkä oivaltanut jotain työnteon, yrittämisen, luovuttamattomuuden ja menestyksen kurimuksesta.
Artikkelissa ei puututa Pykärin kommenttiin. Veitola toteaa artikkelissa aiemmin, että kumpa ihanassa Iisassa olisi vielä hieman enemmän särmää ja asennetta. Niin. Omassa lapsuudessani ja varsinkin ala-asteluokallani tyttöjen kiltteyttä korostettiin. Luokanopettajani tuntui joskus jopa palvovan opettajan edessä kiltisti käyttäytyviä tyttöjä, joista osa oli kieroimpia paskiaisia jotka olen ikinä tullut tuntemaan. Pojat saivat nahistella välitunnilla, mutta kun kaverini ja minä juoksimme kerran käytävällä, meidät nostatettiin luokan eteen seisomaan ja saimme nuhdesaarnan. Ehkä olen yhä hieman kitkerä + halusin käyttää sanaa nuhdesaarna :) Olisin kuitenkin kaivannut opettajalta analyysia kiltteyden ja ystävällisyyden eroista.
Haluan myös korostaa, etten itse tunne Iisa Pykäriä enkä tässä puutu muuhun kuin niihin mielikuviin, joita artikkeli minussa herätti. Onneksi minun ei tarvitsekaan tuntea, sillä Reginan musiikin ihanuus kiinnostaa minua paljon enemmän kuin Iisa Pykärin ihanuus.