(no subject)
Miltä se tuntuu, kun voi luottaa toiseen? Minkälaista se on, kun kuvaannollisesti olisi kaatumassa ja joku tulee tarjoamaan tukea (tai tarjoaa tukea kysymättä lupaa)?
Jotenki minusta nyt (taas jälleen kerran) tuntuu, että olen se, joka huolehtii, että kaikki toimii ja joka tekee sen yksin ilman kenenkään apua (ei omasta tahdostaan). Kaikki luottavat kyllä minuun ja yritän olla kaiken sen luottamuksen arvoinen, mutta minä en voi luottaa keneenkään enää. Ei ole kauaakaan, kun Esa niin auliisti vakuutteli, että kaikki muuttuu ja asian ei pitäisi olla niin... Just joo, ajattelin minä ja oikeassa olin. Sanahelinää se oli ilman mitään oikeata tarkoitusta. Puhua Esa kyllä osaa, mutta kun pitäs toteuttaa lupaamansa asiat, menee sormi suuhun, siis jos edes muistetaan mitä on tullu luvattua.
Mun tehtävät tässä perheessä näyttäis olevan: piika, jolle ei tarvi maksaa, ilmainen lapsenlikka, äiti, se henkilö jolle voi valittaa kun joku mättää, se joka huolehtii tärkeistä asioista (laskujen maksut yms asiat, joilla on päivämäärä) ja se joka huolehtii vähemmän tärkeistä asioista kuten pakkaamisesta, pyykeistä, kauppalistoista, tiskeistä ja oikeastaan kaikesta (pakko, jos en minä niitä huolehdi, niitä ei tapahdu).
Olen tässä vuosien mittaan myös huomannu, että mua ei vaan voi kuunnella. Vaikka tietäisin 7-oikein rivin lottoon, ei Esa mua uskois, jos edes kuulis, mitä olisin sanonu. Ottaako se jotenki miehisyyden päälle, jos nainen on joskus oikeassa tai tietää paremman keinon jonku asian tekemiseen? Entäpä se sitten, kun on Esan vuoro olla lasten kanssa! Jätkä on tietokoneella tai lukee lehteä! Ei se ole lasten kanssa olemista. Ei tarvi paljoo miettiä, miksi Jaro on enemmän minun perään ku Esan, kun minä oon lasten kanssa (vaikka se minua ahdistaakin enkä pidä siitä ollenkaan) ja teen niiden kanssa juttuja yhdessä. Ollaan ulkona, käydään kävelyllä, istutaan hiekkalaatikolla. Ei sen tekemisen tarvi olla kummoista, mutta kunhan siinä on läsnä.
Ja sitten se jatkuva valitus, jos on töissä menny huonosti tai ei ole saanu nukkua. Siitä ei loppua tule! Sitä kestää koko illan ja ollaan kyllä niin marttyyriä että... Samaan aikaan minun on kuitenkin pärjättävä ihan yhtä vähillä unilla. Välillä tuntuu, että minä olen ainoa aikuinen tässä perheessä. Aika rankkaa tämä elämä yksinäisenä aikuisena kolmen lapsen kanssa...
Jotenki minusta nyt (taas jälleen kerran) tuntuu, että olen se, joka huolehtii, että kaikki toimii ja joka tekee sen yksin ilman kenenkään apua (ei omasta tahdostaan). Kaikki luottavat kyllä minuun ja yritän olla kaiken sen luottamuksen arvoinen, mutta minä en voi luottaa keneenkään enää. Ei ole kauaakaan, kun Esa niin auliisti vakuutteli, että kaikki muuttuu ja asian ei pitäisi olla niin... Just joo, ajattelin minä ja oikeassa olin. Sanahelinää se oli ilman mitään oikeata tarkoitusta. Puhua Esa kyllä osaa, mutta kun pitäs toteuttaa lupaamansa asiat, menee sormi suuhun, siis jos edes muistetaan mitä on tullu luvattua.
Mun tehtävät tässä perheessä näyttäis olevan: piika, jolle ei tarvi maksaa, ilmainen lapsenlikka, äiti, se henkilö jolle voi valittaa kun joku mättää, se joka huolehtii tärkeistä asioista (laskujen maksut yms asiat, joilla on päivämäärä) ja se joka huolehtii vähemmän tärkeistä asioista kuten pakkaamisesta, pyykeistä, kauppalistoista, tiskeistä ja oikeastaan kaikesta (pakko, jos en minä niitä huolehdi, niitä ei tapahdu).
Olen tässä vuosien mittaan myös huomannu, että mua ei vaan voi kuunnella. Vaikka tietäisin 7-oikein rivin lottoon, ei Esa mua uskois, jos edes kuulis, mitä olisin sanonu. Ottaako se jotenki miehisyyden päälle, jos nainen on joskus oikeassa tai tietää paremman keinon jonku asian tekemiseen? Entäpä se sitten, kun on Esan vuoro olla lasten kanssa! Jätkä on tietokoneella tai lukee lehteä! Ei se ole lasten kanssa olemista. Ei tarvi paljoo miettiä, miksi Jaro on enemmän minun perään ku Esan, kun minä oon lasten kanssa (vaikka se minua ahdistaakin enkä pidä siitä ollenkaan) ja teen niiden kanssa juttuja yhdessä. Ollaan ulkona, käydään kävelyllä, istutaan hiekkalaatikolla. Ei sen tekemisen tarvi olla kummoista, mutta kunhan siinä on läsnä.
Ja sitten se jatkuva valitus, jos on töissä menny huonosti tai ei ole saanu nukkua. Siitä ei loppua tule! Sitä kestää koko illan ja ollaan kyllä niin marttyyriä että... Samaan aikaan minun on kuitenkin pärjättävä ihan yhtä vähillä unilla. Välillä tuntuu, että minä olen ainoa aikuinen tässä perheessä. Aika rankkaa tämä elämä yksinäisenä aikuisena kolmen lapsen kanssa...