(no subject)
No niin! Aaraun uhkailu tehosi ja minähän siitä ilosta päivitän, vaikka en kyllä edelleenkään ole oikein osannut päättää tämän päivittämiseni funktiota. Merkitystä kaiken merkityksellisyydessä. Kaiken pitää aina soida.
Katsoin juuri "Man on wire"n ja olen jonkin sortin riemu-transsissa sen takia. Mikä tarina! Mitkä ihmiset! Mikä elämän huimaava kauneus ihan kirjaimellisesti! Philippe Petitistä tuli vähän mieleen Roope, mutta vasta jälkikäteen kun leffa oli jo loppu. Hänessä on samaa poikamaista pidättelemättömyyttä ja suloa. Ja kun tarkistin puhelimeni huomasin, että olin sattumalta saanut häneltä viestin... Mitä kauemmin elän, sitä vähemmän uskon oikeastaan sattumiin...mutta siis viesti oli joka tapauksessa vastaanotettu, jossa Roope vain yksinkertaisesti ilmaisi halustaan jutella kanssani. Soitin, mutta ei vastannut. Viestitin takaisin vaahdoten näkemästäni dokkarista johon Roope sitten vastasi ja kertoi, että joku Surbitonin tuttuni oli väittänyt hauskana tarinana Roopelle, että viimeisten työviikkojeni aikana GB:ssä, baarissa, pomoni oli yrittäny vikitellä minua sänkyyn! Johan pomppas: Voi kylät ja kylien pikkusielut!
Väite on peräton, outo, mutta sentään hauska. Odottelen edelleen sitä Roopen soittoa.
Mjaa, mitähän te arvon lukijat haluaisitte kuulla?
Kyllä, olen edelleenkin surukoukussa ex-mieheeni. Viimeksi tänään sain sen johdosta pakottavan itkunpiraus puuskan. Tosin edellisestä kerrasta on kaaaauan. Sattui vaan niin valitettavasti että keskiviikkoisessa runonlausunta illassa oli yksi 20-vuotias tyttö esittämässä runojaan - jotka olivat muuten upeita, itsevarmuuttaan loistavia murjaisuja - ja hän omisti viimeisen niistä yleisössä istuvalle portugalilaiselle poikaystävälleen. Hän puhui hänestä kuin minä silloin aikoinaan F:stä ja poikien välillä oli muitakin hämmentäviä samankaltaisuuksia, mutta se mikä ehkä eniten salpasi ja sai aikaan minun emotionaalisesti ylilyövän reaktioni oli se, miten se tyttö puhui tunteistaan. Miten rakastuminen siihen poikaan oli ollut hänelle kuin verhon nousu silmiltä pois ja kuinka kaikki lepertelevät sokeri-ilmaisut vain yhtäkkiä kävivät toteen hänen siihen asti kyynisessä maailmassaan.
Niin kuin kävi minunkin maailmassa, silloin.
(Että olenkin niin katkeamattoman sentimentaalinen, että potkaisen vettä ja silti tulvaksi muutun!)
Joten päädyin sitten tietenkin erittäin tyypilliseen minä-olen-runoilija -tapaan juomaan suruuni sillä tuloksella, että sänkyyni eksyi eräs varmaan lähelle 60-vuotias toinen runoilija, jonka nimeä en muista, nukkumaan ja halimaan minua. Aamulla ainoa todiste hänen olostaan huoneessani oli sängynpäädyssä mytyssä olevat likainen kauluspaita ja flanelli huivi! En kyennyt töihin krapuloissani ja olin itsetuhomielikuvien riivaamaa paremman ajan koko päivästä. Luoja, että olinkin maani myynyt, maalainen! Mutta sitten...
Illalla antiikkikauppias-terapeuttini Jude halasi minua ensimmäistä kertaa tuttavuutemme aikana, halasi toisenkin. Ihan noin vain spontaanisti minun kertomatta mitään päiväni kauhuista. Ja sitten...
Törmäsin yhteen kauniisen runoilija poikaan ihan Juden kauppaa vastapäätä, missä hän joi lähellä olevan näyttelyavajaisten ilmasia viinoja rintaansa röyhistellen. Mikä kukonpoika! Hurmaava! Andreas on tummaihoinen ruotsalainen, joka inhoaa ruotsalaisia ja järjestää joka keskiviikko runonlausunta iltaa Shoreditchissä - ja minut on kutsuttu.
Hyvä, koska olisi minua vähän hävettänyt mennä Heti takaisin siihen paikalta mystisesti häviävän kuusikymppisen runoiltaan. Hän kun tuntui tuntevan vetäjät, että varmasti tulee uudemmaltikin.
Ja se 20:n tyttö on jo lisätty facebook piiriini, joten voin tavata ja kadehtia häntä muissa ympyröissä ja iltamissa.
Summa summarum: Paistaa se päivä kipupesäänkin, aina.
Katsoin juuri "Man on wire"n ja olen jonkin sortin riemu-transsissa sen takia. Mikä tarina! Mitkä ihmiset! Mikä elämän huimaava kauneus ihan kirjaimellisesti! Philippe Petitistä tuli vähän mieleen Roope, mutta vasta jälkikäteen kun leffa oli jo loppu. Hänessä on samaa poikamaista pidättelemättömyyttä ja suloa. Ja kun tarkistin puhelimeni huomasin, että olin sattumalta saanut häneltä viestin... Mitä kauemmin elän, sitä vähemmän uskon oikeastaan sattumiin...mutta siis viesti oli joka tapauksessa vastaanotettu, jossa Roope vain yksinkertaisesti ilmaisi halustaan jutella kanssani. Soitin, mutta ei vastannut. Viestitin takaisin vaahdoten näkemästäni dokkarista johon Roope sitten vastasi ja kertoi, että joku Surbitonin tuttuni oli väittänyt hauskana tarinana Roopelle, että viimeisten työviikkojeni aikana GB:ssä, baarissa, pomoni oli yrittäny vikitellä minua sänkyyn! Johan pomppas: Voi kylät ja kylien pikkusielut!
Väite on peräton, outo, mutta sentään hauska. Odottelen edelleen sitä Roopen soittoa.
Mjaa, mitähän te arvon lukijat haluaisitte kuulla?
Kyllä, olen edelleenkin surukoukussa ex-mieheeni. Viimeksi tänään sain sen johdosta pakottavan itkunpiraus puuskan. Tosin edellisestä kerrasta on kaaaauan. Sattui vaan niin valitettavasti että keskiviikkoisessa runonlausunta illassa oli yksi 20-vuotias tyttö esittämässä runojaan - jotka olivat muuten upeita, itsevarmuuttaan loistavia murjaisuja - ja hän omisti viimeisen niistä yleisössä istuvalle portugalilaiselle poikaystävälleen. Hän puhui hänestä kuin minä silloin aikoinaan F:stä ja poikien välillä oli muitakin hämmentäviä samankaltaisuuksia, mutta se mikä ehkä eniten salpasi ja sai aikaan minun emotionaalisesti ylilyövän reaktioni oli se, miten se tyttö puhui tunteistaan. Miten rakastuminen siihen poikaan oli ollut hänelle kuin verhon nousu silmiltä pois ja kuinka kaikki lepertelevät sokeri-ilmaisut vain yhtäkkiä kävivät toteen hänen siihen asti kyynisessä maailmassaan.
Niin kuin kävi minunkin maailmassa, silloin.
(Että olenkin niin katkeamattoman sentimentaalinen, että potkaisen vettä ja silti tulvaksi muutun!)
Joten päädyin sitten tietenkin erittäin tyypilliseen minä-olen-runoilija -tapaan juomaan suruuni sillä tuloksella, että sänkyyni eksyi eräs varmaan lähelle 60-vuotias toinen runoilija, jonka nimeä en muista, nukkumaan ja halimaan minua. Aamulla ainoa todiste hänen olostaan huoneessani oli sängynpäädyssä mytyssä olevat likainen kauluspaita ja flanelli huivi! En kyennyt töihin krapuloissani ja olin itsetuhomielikuvien riivaamaa paremman ajan koko päivästä. Luoja, että olinkin maani myynyt, maalainen! Mutta sitten...
Illalla antiikkikauppias-terapeuttini Jude halasi minua ensimmäistä kertaa tuttavuutemme aikana, halasi toisenkin. Ihan noin vain spontaanisti minun kertomatta mitään päiväni kauhuista. Ja sitten...
Törmäsin yhteen kauniisen runoilija poikaan ihan Juden kauppaa vastapäätä, missä hän joi lähellä olevan näyttelyavajaisten ilmasia viinoja rintaansa röyhistellen. Mikä kukonpoika! Hurmaava! Andreas on tummaihoinen ruotsalainen, joka inhoaa ruotsalaisia ja järjestää joka keskiviikko runonlausunta iltaa Shoreditchissä - ja minut on kutsuttu.
Hyvä, koska olisi minua vähän hävettänyt mennä Heti takaisin siihen paikalta mystisesti häviävän kuusikymppisen runoiltaan. Hän kun tuntui tuntevan vetäjät, että varmasti tulee uudemmaltikin.
Ja se 20:n tyttö on jo lisätty facebook piiriini, joten voin tavata ja kadehtia häntä muissa ympyröissä ja iltamissa.
Summa summarum: Paistaa se päivä kipupesäänkin, aina.